Karhunpoika sairastaa...

Moni varmaan muistaa lastenlaulun:
Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme. 
Maito tuore lämpöinen hyväks olla voisi. Vehnäkorppu valkoinen ehkä avun toisi. 
Patjaksensa parahin matto levitellään, Peitteheksi toinenkin kääritähän hellään. 
Laulu kaunis lauletaan univirreksensä, Itse käymme uinumaan hänen vierellensä. 
Vahtikoira vartio uskollisna meitä, Kunnes koittaa aamunkoi, hän ei meitä heitä. 
Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme. Nalle-raukan kuntohon aamuksi jo saamme. 
Jotenkin tämä tuli mieleen just eilen kun sairastuin johonkin lenssunomaiseen. Ei tämä vakavaa ole, koska kävin lekurissa ja näytteetkin annoin, jotka olivat kovin puhtoiset. Silti fyysinen sairastaminen ei ole mukavaa, vaikka kyse ei siis ole flunssaa kummemmasta. Toisin on heillä, jotka sairastavat jotain pysyvää, vakavampaa, jopa kuolemantautia. Joillakin on kipuja joka paivä, joka hetki, joten täytyy aina suhteuttaa valittamisen määrä. Toisin on myös heillä, jotka sairastavat jotain henkistä sairautta esim. masennusta.
Masennus sanana on outo, sillä se voi olla kuolemanvakavaa tai sitten...mua masentaa-tauti kuten mulla nyt. Lenssun lisäksi mua masentaa. Mua masentaa kaikkein eniten ympäröivät puitteet. Toisaalta ei pitäis valittaa ku sisin on kunnossa. Mulla on aivan käsittämättömän ihana ydinklaani, johon kuuluvat neljän skidini lisäksi, kaksi poikaystävää (kahden tyttäreni), kaksi koiraani ja omat vanhempani. Sisimmän reunalta löytyvät veli, hänen vaimonsa, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa. Mulla on myös mahtava suku vanhempien molemmilta puolilta. Lisäksi mulla on myös toinen mahtava klaani, joka on mun kumppanin ympärillä. Ei pitäis jätkän siis valittaa mistään...
Jotenkin puskee päälle tää maailmantuska, kun näen ympärilläni kaikenlaista negatiivisuutta. Omassa työssäni kohtaan ihmisiä, joilla ei mene hyvin. On monenlaista sairautta, köyhyyttä, väkivaltaa, epärehellisyyttä, kaksinaamaisuutta, seksuaalista häirintää, syrjintää, välinpitämättömyyttä. Muhun ei juurikaan enää tee vaikutusta hyvät teot, vaikka niitä toki tarvitaan. Olen nähnyt niin läheltä oman edun törkeää tavoittelua, että toivo ihmisyyteen alkaa olla meikäläisellä hakusessa. Samoin yhteisölisyys ja toisista välittäminen on häviävä piirre meissä ihmisissä.
Teen kaikesta huolimatta kaiken täysillä niin pitkään ku jaksan. Mistä sen tietää miiloin ei jaksa enää? Mistä sen tietää kuinka paljon voimavaroja on jäljellä? Korostan viel, et kukaan ei oo mua kohtaan ollu henk'koht' törkeä tai mitenkään hirveen negatiivinen, mitä nyt vähä ilikiä somessa, mut hyvin vähän. Mähän oon monesti turhankin herkkä. Kyse on siis enemmänkin henkilökohtaisesta ongelmasta, joka ei parene kuin kahdella tavalla. Joka maailma muuttuu huomattavasti paremmaksi tai muutan radikaalisti jotain elämästäni parempaan suuntaan. Ainut vaan, että mitä, miten ja mihin?

 

Punk's not dead

On vuosi 1977, hyytävän höhmeä marraskuu, synkkä ja myrskyinen yö. 15v kundi kuuntelee uutta ostamaansa vinyyliä omassa huoneessa Möskärissä, Vantaalla. Musiikki on ollut hänelle aina tärkeää. Ensimmäinen C-kasetti oli 1972 julkaistu Osmondsien 'Crazy Horses'. Sitä seurasivat monet, monet artistit ja bändit mm. Slade, The Sweet, Gary Glitter, Juice Leskinen, Hurriganes, Bay City Rollers ja suurimpana kaikesta Deep Purple. Nyt oli kädessä ja korvissa jotain ihan uutta. Suuressa maailmassa sitä kutsuttiin punkiksi. Levy oli keltainen ja siinä luki 'Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols'. Nuori poika oli jo valmiiksi kapinallinen, joten paitsi punkin musa niin myös sen ideologia/sanoma/mesiz alkoi miellyttää. "Vittu, musta tulee punkkari", hän sanoi itselleen...ja kuinka väärässä hän olikaan.
Alku oli silti hyvä. Ostettiin uutta musaa, tilattiin punklehtiä ja muuta kamaa. Farkut revittiin, nahkarotsi hankittiin, kesällä farkkuliivi. Samoin pinssejä, niittejä, kettinkiä, buutseja alkoi löytyä garderoobista. Koulu kiinnosti yhä vähemmän ja viina, rööki, häsläys sekä härdelli sitäkin enemmän. Löytyi saman henkistä väkeä eri nuorisotaloilta ja skutseista. Suomessa alkoi olla yhä enemmän punkbändejä ja sitä myötä keikkoja. Pelle Miljoona oli ehdoton suosikki, mutta oli niitä muitakin. Suurin osa kavereiden tuntemattomia bändejä, mutta meno oli kova. Julkaistiin myös punkhenkistä matskua kopioimalla niitä milloin missäkin mm. koulussa, kun kopiohuoneen ovi oli jäänyt auki eikä rehtori ollut siellä sihteerin kanssa...
Kuten sanoin elämä oli hektistä ja elettiin suomipunkin nostoa marraskuussa 1979. Keikat olivat yhä rankempia ja meno sen mukainen. Seuraavaks oli ajatus lähteä porukalla punkin kotimaahan Englantiin, Lontooseen. Oltiin luettu hurjista bileistä, missä meno oli rankkaa, kosteaa, veristä ja kaoottista. Sitten tapahtui taas jotain odottamatonta: Kundi rakastuu gimmaan. Loppu oli niin sanotusti historiaa. Punk jäi, kaveripiiri jäi, pahin häsläys jäi, rakkaus tuli ja paljon muutakin, mutta se olisi sitten toinen tarina
Punkkia on tullut kuunneltua aina silloin tällöin, mutta heavy on ollu se mun juttu. Molemmissa on sitä primitiivistä, alkuräjähdyksenomaista rokkenrollia, joka menee syvälle sydämen sopukoihin. Eilen sitten tapahtui taas jotakin odottamatonta. Oltiin tyttären kaa Tavastiaklubilla diggailemassa punkkia. Hän oli kuullu norjalaiselta kaveriltaan, et Suomeen oli tulossa hänen suosikkibändinsä Honningbarna. Lämppärinä oli Tamperelainen Huora...siis bändi. Eiku keikalle vaan...
Jotain alkukantaista lähti taasen liikkeelle. Mä oon 55v, mutta sydän sykki ku 15v. Nuorennuin 40 vuotta hetkessä, koska molemmat bändit ja heidän musa oli raivoisaa, vaihdikasta, hyvää ja intohimoista. Siinä oli punkin kaikki ainekset ja musta tuli heti taas ja nyt punk- , Honninbarna- ja Huora-fani. Enää en kuitenkaan haaveile Lontoosta, punkklubeista, rankoista bileistä, vaan kuuntelen Spotista ko. bändejä, mut diggailen kybällä.

Naislätkää

Mä oon seurannu naisjääkiekkoa mielenkiinnolla koko 2000-luvun. Oon nähny sen nousun näihin päiviin asti, mutta nyt alkaa tulla kulminaatiopiste vastaan. Me olemme saaneet lajin suurmaita, Yhdysvaltoja ja Kanadaa, kiinni melko paljon, mutta emme riittävästi. Vaikka joukkue lähtee nykyään voittamaan joka ottelua, ei se ole realismia, sillä siihen tarvitaan superpeli varsinkin näitä kahta hallitsevaa maata vastaan. Tämä superpeli voi onnistua joskus, mutta päästäksemme sille tasolle, missä esimerkiksi miesleijonat pelaavat, tarvitaan suuri muutos.

Muistan ihailleeni 90-luvulla urheilijaa nimeltä Riikka Nieminen. Hän oli uskomaton mailataituri, joka pelasi SM-sarjatasolla neljässä eri lajissa (jääkiekko, jääpallo, kaukalopallo ja pesäpallo), saavuttaen myös joka lajissa kultaa ja useita mitaleja. Hänet on myös palkittu useaan kertaan parhaana pelaajana näissä eri lajeissa mm. lätkän MM-kisojen parhaana hyökkääjänä kahdesti (1990, 1994) ja olympialaisten pistepörssin voittajana 1998. Kymmenen vuoden tauon jälkeen hän (nyk. Riikka Välilä) palasi huippu-urheiluun takaisin ja pelaa nyt Pjöngchangin olympialaisissa naisleijonissa. Hän jos kuka on todellinen naispalloilun uranuurtaja.

Itse aloitin lätkänpelaamisen 7-vuotiaana vuonna 1969 Tikkurilan Jää-Veikoissa. Siitä lähtien tämä laji on ollut sydämessäni. Seuraavana keväänä seurasin MM-kisoja jo ihan täböllä. Silloin miesten Neuvostoliitto ja Tšekkoslovakia olivat naisten nykyiset Yhdysvallat ja Kanada. Ensiksi mietin, et miks me ei pärjätä? Myöhemmin kysyin, et miks Ruotsi pärjää? Jotakin siellä oli siis tehty toisin. Monesti Suomella mitali oli lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Vuodesta 1988 alkaen olemme sitten pelanneet realistisesti voitto ja kullankiilto silmissä tasavertaisesti joka maata vastaan. Jotain siis tehtiin toisin 80-luvulta alkaen myös meillä Suomessa.

Se pärjääminen ei siis johdu pelaajista, vaan resursseista ja satsauksesta. Naislätkä on aliarvostettua maassamme, jossa kuitenkin lajia digataan ehkäpä kaikkein eniten. Naisleijonat ovat kuitenkin tuoneet vuodesta 1990 lähtien 2 olympiapronssia ja 12 MM-pronssia. Menestystä siis on, mutta miten jatkossa. Muut maat (Venäjä, Sveitsi, Japani, Saksa, Tsekki, Tanska, Korea...) tulevat vauhdilla rinnalle ja ohi, jos jotakin radikaalia ei nyt tehdä ja heti!

Ensi vuonna pelataan kotikisat, johon muuten tulee ensimmäistä kertaa 10 maata entisten kahdeksan sijaan. Kisat ovat monella tapaa näytön paikka sekä naisleijonilta että erityisesti Jääkiekkoliitolta. Menestystä haetaan, sitä finaalipaikkaa aina mestaruuteen asti, mutta nyt on kurkotettava pidemmälle. Liiton puheenjohtaja, Harri Nummela, lupasi tänään lisää mahdollisuuksia ja resursseja tyttö- ja naislätkään. Seuraavan olympiadin aikana satsaus olisi hänen mukaansa huomattava, jotta Kiinassa 2022 ja jatkossa naisleijonat voisivat taistella tasväkisesti ja realistisesti kultamitalista. Nähtäväksi jää nouseeko harrastajamäärät, saadaanko me lisää porukkaa valmennukseen, huoltoon ja muihin tärkeisiin tehtäviin vai onko Nummelan puheet vain pehmojargonia.

Tapaus Kaisa Mäkäräinen

Tiedättekö kuka on Antti Tyrväinen? Ei, ei se lätkäpelaaja. No, entä keitä ovat Heikki Ikola, Harri Eloranta ja Ville Räikkönen? Tai kysytään ennemminkin mikä asia yhdistää heitä kaikkia? Kysyn ja vastaan itse: Jokaisella heillä on yksi henkilökohtainen mitali ampumahiihdossa olympialaisista. Tyrväinen voitti hopeaa 1960, Ikola myös hopeaa 1976, Eloranta 1992 ja Räikkönen 1998, molemmille pronssia. Suomella on siis yhteensä neljä olympiamitalia ampumahiihdosta, joka tuli olympiaohjelmaan vuonna 1960. Naiset ovat saaneet osallistua vuodesta 1992 lähtien.
Tiedättekö kuka on Kalevi Huuskonen? Entä mikä yhdistää Kalevia, Juhani Suutarista, Heikki Ikolaa,  Paavo Puurusta...ja Kaisa Mäkäräistä? Kalevi Huuskonen voitti suomen ampumahiihdon ensimmäisen MM-kullan vuonna 1961. Muut ovat ainoat, jotka ovat voittaneet ampumahiihdon MM-kultaa. Siis yhteensä viisi dudea.
Tiedättekö kuinka monta olympia- ja maailmanmestaruusmitalia Suomella on yhteensä ampumahiihdon henkilökohtaisilta matkoilta. Puhun siis aikuisten sarjoista. Vuodesta 1960 alkaen niitä on tullut yhteensä 29 kappaletta. Tiedättekö kuka niitä on voittanut kaikkein eniten? No, Kaisa Mäkäräinen se on, yhteensä 6. Kaisa on voittanut noin 20% kaikista Suomeen tulleista mitaleista. Siis kaikista mitaleista ja siis yksin hän, "maanpetturi" Kaisa Mäkäräinen.
Mä aloin seuraamaan Mäkäräisen Kaisaa joskus 2000-luvun puolenvälin kieppeillä, kun kiinnitin hänen hiihtovauhtiinsa huomiota. Vaikka alku ei luvannut mitään ihmeellisempää, sillä Kaisan ensimmäiset arvokisat eivät sujuneet mitenkään loistavasti (sijoitukset 49. ja 73.), niin hänen rauhallinen suhtautuminen sekä lajiin että mediaan teki minuun vaikutuksen. Kaisa ei selitellyt eikä kohkannut. Kolmeentoista vuoteen on sitten tullut MM-kisoista 1 kulta, 1 hopea ja 4 pronssia. Lisäksi  Kaisa on voittanut kahdesti maailmancupin kokonaiskilpailun, joissa hän on noussut 22 kertaa korkeimmalle korokkeelle ja ollut 75 kertaa palkintopallilla. Tällä hetkellä hän johtaa maailmancupia. Voiko yhdeltä urheilijalta, ihmiseltä, vaatia enempää?
Kun tuli selväksi, että Kaisa Mäkäräinen ei voita kuluvissa Pjöngchangin olympialaisissa henkilökohtaista mitalia, alkoi some laulamaan varsin runsaasti. Me niin sanotut tavalliset ihmiset annoimme myös paljon positiivista palautetta ja tsemppiviestejä. Suurin osa meistä ymmärsi missä mennään. Osoitankin suurimman syyttävän sormen mediaa kohtaan. Ennen kisoja media hehkutti ja loi vääränlaisia paineita Mäkäräistä kohtaan. Mediassa puhuttiin olympiakirouksesta ja Kaisan paineiden sietokyvystä. Kisojen ensimmäisestä kisasta alkaen toimittajat suhtautuivat negatiivisesti ja epäillen Mäkäräisen mahdollisuuksiin. Aina kun oli mahdollista, niin sivallettiin. Onko media ja toimittajat nyt ylpeitä tyyliin "mitä mä sanoin"?
Kaisa Mäkäräinen on tuonut ampumahiihdon meidän olohuoneisiin ja hän on tarjonnut paljon ilonaiheita. Miksi siis haukkua häntä? Kaikki kunnia sille, jolle se kuuluu! Jatkossa Kaisa tietenkin saa tehdä ihan niin kuin hän itse haluaa, mutta...jos saan unelmoida, niin toivon hänen jatkavan vielä yhden olympiadin eli neljä vuotta. Kaisa voisi keskittyä vain ja ainoastaan 2022 olympialaisiin jättäen maailmancupin ja muut kisat vähemmälle. Kyllä sitä ehtii neljään vuoteen tehdä kaikkea muutakin...

Avoin kirje Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle

Mikä edes on kirkko? Sehän olemme me, jotka kuuluvat siihen. Me kaikki maksamme kirkollisveroa, jotta kirkko voisi toimia. Kirkollisvero on eräänlaista jäsenmaksua. Erona vain on se, että jäsenmaksu on huomattavasti tyyriinpää sekä pohjautuu jäsenen omiin tuloihin. Mä itse maksan vajaa 500 euroa vuodessa siitä, että kuulun Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kuulun useaan järjestöön, joiden yhteissumma ei edes ole tuota luokkaa. Korkeimmilaan maksan golfseuralle 80 euroa vuodessa. Muut ovat reilusti alle 50 euroa.

Koska työskentelen kirkossa pappina, on minun myös kuuluttava siihen, sillä muutoin joutuisin jättämään työni. Työni, josta tykkään todella paljon. Parasta tässä työssä on ihmisten kohtaaminen. Ei ole väliä kuuluuko hän kirkoon tai muihin uskontoihin, ei väliä sukupuolella, iällä, rodulla, seksuaalisella  tai poliittisella suuntautumisella, ei millään. Ihminen kohdataan sellaisena kuin hän on. Uskon onnistuneeni siinä varsin hyvin.

Mitä tällä jäsenmaksulla kukin seurakuntalainen sitten saa? Mielestäni paljonkin. Ennen kaikkea se on nähtävä eräänlaisena hyväntekeväisyytenä. Kirkkomme tekee sitä nimittäin paljon ja työntekijät suurella sydämellä. Kirkon diakonia auttaa vähempiosaisia, lastenohjaajat tekevät huikeaa työtä pienten lasten parissa ja nuorisotyönohjaajat toimivat kouluikäisten kanssa. Suntiot/vahtimestarit/kanslistit kohtaavat kirkolletulijan ensimmäisinä ja vaihtavat muutaman sanan kävijöiden kanssa. Kanttoreiden ammattitaito on vertaansa vailla ja he vastaavatkin seurakuntien musiikkitoiminnasta. Muitakin ammattiryhmiä riittää ja sydämellä tehdään töitä. Ja kyllä me papitkin parhaamme tehdään. Me kirkon ruohonjuuritason työntekijät auttamme vuosittain satojatuhansia ihmisiä, joista monet eivät edes kuulu kirkkoon. Tämä puoli on siis kunnossa.

Kirkkoa johtavat kirkolliskokous, kirkkohallitus, piispainkokous, tuomiokapitulit, seurakuntayhtymät ja kirkkoherrat. Mulla on sellainen olo, et tämä porukka ei oikein ota tosissaan mitä kirkossa juuri nyt tapahtuu. Muutenkin meillä on kirkossamme moniportainen systeemi, jossa oikea käsi ei tiedä mitä vasen käsi tekee. Korkealta näkee kauas, mutta ei lähelle. En syyllistä ja tietenkin tästä joukosta löytyy vastuunkantajia, mutta...

Vielä 30 vuotta siitä päätöksestä, jolloin nainen hyväksyttiin papiksi, näkyy ongelma vieläkin kirkossamme. Ihan turha väittää muuta. Samaa sukupuolta olevien siunaaminen ja vihkiminen repii kirkkoamme eri suuntiin. Edelleen ollaan sitä mieltä, että naiset ja homot vaietkoon seurakunnassa. Lisäksi vielä kaikki muu väärinkäyttö, josta ei tunnuta otettavan vastuuta.

Olen ensimmäistä kertaa alkanut vakavasti miettimään onko tämä sittenkään minun paikkani. Vaikka suorastaan rakastan työtäni pappina, en voi sille mitään, että ilmapiiri kokonaiskirkossa on välillä erittäin ahdistava. Tämä on tietysti vain ja ainoastaan minun oma, subjektiivinen kokemus. Pahoin pelkään, että jos/kun tämän lukee joku johtavassa asemassa oleva henkilö, hän ajattelee niin kuin eräs entinen kirkkoherra sanoi kollegalleni, joka tuli kertomaan pahasta olostaan työpaikalla "tuossa on ovi, jos ei kiinnosta". Ei muuta kuin EVVK ja silleen. Onneksi on Jeesus Kristus❤️

Täydellinen ihminen

Katsoin telsusta dokumenttiprojektin 'Anteeksiantamaton'. Se oli monella tapaa pysäyttävä. Se kertoo Bosnian sodassa julmuuksiin syyllistyneen Esad Landzon matkasta kohti anteeksiantoa. Kärsittyään tuomionsa hän haluaisi sovitusta uhreiltaan ja päästä kiinni normaaliin elämään.
Kyseessä ei ole henkilö, joka on valehdellut muille, käyttänyt toisten ihmisten rahoja, käyttäytynyt sopimattomasti joitain kohtaan tai kiroillut julkisesti. Kyseessä ei ole ihmimen, jota ei ole tuomittu vääristä teoista. Kyseessä on henkilö, joka on pahoinpidellyt, raiskannut ja tappanut useita ihmisiä. Kyseessä on ihminen, joka on tuomittu yhdestä kaikkien aikojen kamalimmista rikoksista - rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Käsittelin samaa teemaa 17.1.18. blogissani 'Anteeksiannosta ja anteeksipyytämisestä'. Haluaisin mennä nyt vieläkin syvemmälle.
Kun pahoja asioita tapahtuu on paikalla vain pahantekijä(t) ja muutama muu ihminen. Voi olla enemmänkin kuten sotien aikana oli, mutta silti joukko on usein varsin pieni. Asiasta tietävät siis harvat ja valitut. Itse teon kannalta sillä ei tietenkään ole merkitystä, mutta merkittäväksi se määrä muuttuu, kun pahantekoa aletaan käsittelemään. Usein käy myös niin, että pahantekijä kiistää jopa kaiken tekemänsä kunnes padot alkavat syystä tai toisesta murtua.
Ihminen, joka kuulee tarinoita pahanteosta ei helposti usko tai ainakin epäilee kuultuaan niitä. Kertojan tunnettuvuudella on luonnollisesti merkitystä. Ystävää uskotaan enemmän kun taas ystävistä ja tutuista ei helpolla uskota pahaa varsinkin, jos kertojaa ei niin hyvin tunneta. Mitä rankempi tarina, sitä vähemmän sitä uskotaan - ainakin ystävästä tai luotetusta henkilöstä. Ristiriita tulee siitä, kun tarina on täysin erilainen mitä itse oli kuullut tai luullut.
Me voimme aina valita mitä tehdä kun kuulemme kertomuksen jonkun tehneen jotain pahaa. Vaihtoehtoja on ainakin kolme: Voimme olla uskomatta koko tarinaa, voimme olla välinpitämättömiä tai voimme uskoa mitä kuulemme. Kun joku kertoo omakohtaisesti kuinka häntä on kohdeltu väärin, olisi kertojan kannalta kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa ahdistavia. Mitä me menetämme, jos lähdemme tukemaan kertojaa ja kulkemaan hänen rinnallaan. Mitä rankempi tarina, sitä ahdistavampi hänen elämänsä on ollut. Mitä useampi kertoo samanoloisia asioita, sitä uskottavammaksi kertomus muuttuu ja myös muut ihmiset lähtevät tarinaansa avautunutta tukemaan. Totuus tulee julki, paha saa palkkansa ja väärintehdylle saadaan oikeutta.
Niin Esad Landzo kuin myös muut väärää tai pahaa tehneet joutuvat elämään itsensä ja tekojensa kanssa loppuelämänsä. Katuvalle se on aina vaikeampaa, koska teko jäytää yhä uudelleen ja uudelleen, mutta silloin muutos on mahdollinen ja itseinho voi muuttua itsensä hyväksymiseksi. Katumaton jatkaa pahantekemistä, vaikka kuinka todistelisi muuta. Se, onko katuminen aitoa, tietää vain jokainen itse. Me muut voimme vain päätellä puhuuko tuo toinen totta ja samalla tutkiskella itseämme. Loppujen lopuksi on olemassa vai yksi totuus. Se on kyllä tai ei.