Mä oon seurannu naisjääkiekkoa mielenkiinnolla koko 2000-luvun. Oon nähny sen nousun näihin päiviin asti, mutta nyt alkaa tulla kulminaatiopiste vastaan. Me olemme saaneet lajin suurmaita, Yhdysvaltoja ja Kanadaa, kiinni melko paljon, mutta emme riittävästi. Vaikka joukkue lähtee nykyään voittamaan joka ottelua, ei se ole realismia, sillä siihen tarvitaan superpeli varsinkin näitä kahta hallitsevaa maata vastaan. Tämä superpeli voi onnistua joskus, mutta päästäksemme sille tasolle, missä esimerkiksi miesleijonat pelaavat, tarvitaan suuri muutos.
Muistan ihailleeni 90-luvulla urheilijaa nimeltä Riikka Nieminen. Hän oli uskomaton mailataituri, joka pelasi SM-sarjatasolla neljässä eri lajissa (jääkiekko, jääpallo, kaukalopallo ja pesäpallo), saavuttaen myös joka lajissa kultaa ja useita mitaleja. Hänet on myös palkittu useaan kertaan parhaana pelaajana näissä eri lajeissa mm. lätkän MM-kisojen parhaana hyökkääjänä kahdesti (1990, 1994) ja olympialaisten pistepörssin voittajana 1998. Kymmenen vuoden tauon jälkeen hän (nyk. Riikka Välilä) palasi huippu-urheiluun takaisin ja pelaa nyt Pjöngchangin olympialaisissa naisleijonissa. Hän jos kuka on todellinen naispalloilun uranuurtaja.
Itse aloitin lätkänpelaamisen 7-vuotiaana vuonna 1969 Tikkurilan Jää-Veikoissa. Siitä lähtien tämä laji on ollut sydämessäni. Seuraavana keväänä seurasin MM-kisoja jo ihan täböllä. Silloin miesten Neuvostoliitto ja Tšekkoslovakia olivat naisten nykyiset Yhdysvallat ja Kanada. Ensiksi mietin, et miks me ei pärjätä? Myöhemmin kysyin, et miks Ruotsi pärjää? Jotakin siellä oli siis tehty toisin. Monesti Suomella mitali oli lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Vuodesta 1988 alkaen olemme sitten pelanneet realistisesti voitto ja kullankiilto silmissä tasavertaisesti joka maata vastaan. Jotain siis tehtiin toisin 80-luvulta alkaen myös meillä Suomessa.
Se pärjääminen ei siis johdu pelaajista, vaan resursseista ja satsauksesta. Naislätkä on aliarvostettua maassamme, jossa kuitenkin lajia digataan ehkäpä kaikkein eniten. Naisleijonat ovat kuitenkin tuoneet vuodesta 1990 lähtien 2 olympiapronssia ja 12 MM-pronssia. Menestystä siis on, mutta miten jatkossa. Muut maat (Venäjä, Sveitsi, Japani, Saksa, Tsekki, Tanska, Korea...) tulevat vauhdilla rinnalle ja ohi, jos jotakin radikaalia ei nyt tehdä ja heti!
Ensi vuonna pelataan kotikisat, johon muuten tulee ensimmäistä kertaa 10 maata entisten kahdeksan sijaan. Kisat ovat monella tapaa näytön paikka sekä naisleijonilta että erityisesti Jääkiekkoliitolta. Menestystä haetaan, sitä finaalipaikkaa aina mestaruuteen asti, mutta nyt on kurkotettava pidemmälle. Liiton puheenjohtaja, Harri Nummela, lupasi tänään lisää mahdollisuuksia ja resursseja tyttö- ja naislätkään. Seuraavan olympiadin aikana satsaus olisi hänen mukaansa huomattava, jotta Kiinassa 2022 ja jatkossa naisleijonat voisivat taistella tasväkisesti ja realistisesti kultamitalista. Nähtäväksi jää nouseeko harrastajamäärät, saadaanko me lisää porukkaa valmennukseen, huoltoon ja muihin tärkeisiin tehtäviin vai onko Nummelan puheet vain pehmojargonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti