Mikä susta tulee isona?

Tätä kysymystä kysytään lapsilta heti kun he oppivat vastaamaan. Vanhemmiltakin kysytään "mikä piiperosta tulee isona"? Me vanhemmat vastaamme helposti omien mieltymystymme mukaan, monesti ylimitoitetusti. Kaikkihan me haluamme lapsillemme kaikkea hyvää. Mä sanoin mun lapsille ja muille kysyjille "toivottavasti onnellinen"!
Nyt on taas tullut se aika, jolloin julkistetaan ne nimet, jotka ovat saaneet opiskelupaikan jostain opinahjosta. Samoin Facebook täyttyy niistä, kun itse paikansaaneet ja heidän vanhemmat postaavat tiedon. So on ihan ok. Täytyyhän sitä iloita paikasta. Tottakai😊 Monet ovat lukeneet pääsykokeisiin hurjasti, kenties pyrkineet useasti, ja nyt se palkitaan. Onnea!
Mutta mites he, jotka eivät saaneet paikkaa, jäivät rannalle, kaikesta uurastuksesta huolimatta? Heitä on huomattavasti paljon enemmän. Joka vuosi noin 70% uusista ylioppilaista jää ilman jatko-opiskelupaikkaa. Tähän on vielä laskettava he, jotka hakevat uudestaan ja heitä on paljon. Miten näiden nuorten psyyke kestää? Miten heitä pitäisi, voisi tukea? Vai onko maailma vain sellainen, että "otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi" tai "koko elämä on kärsimystä" tai "paistaa se päivä vielä risukasaankin".
Nuorelle pääseminen tai pääsemättömyys voi olla taivas ja/tai helvetti. Meidän vanhempien/huoltajien tehtävä on auttaa nuorta pääsemään yli pahimmasta. Meidän tehtävä on huolehtia heistä, ohjata turvalliseen suuntaan ja miettiä mikä on nuorelle parasta. Peiliin katsominen usein auttaa. Haukkumalla ei saa mitään hyvää aikaan. Monesti me sälytämme hirvittäviä paineita nuorten niskaan omien pettymyksien kustannuksella...tottakai myös toteutumattomien toiveiden ja nuorten omien unelmien kautta. Molempi huono. Nappasin Kodin Kuvalehdestä mainion artikkelin "Miten lohdutan nuorta, joka jäi ilman unelmiensa opiskelupaikkaa? Lue psykologin neuvot." Linkki alla viimeisenä. 
Mulla on neljä tenavaa ja olen yksinhuoltaja. Vaimoni kuoli 10 vuotta sitten, kun kolme lapsista olivat vielä pieniä (8, 10, 11, 18). Vanhin tyttö opiskelee nyt taiteen maisteriksi Aalto-yliopistossa (pyrki haluamaansa paikkaan 6 kertaa ja ei päässyt, mutta löysi toisen paikan), toiseksi vanhin tyttö aloittaa syksyllä lääkiksen Kuopiossa (pääsi kolmannella yrittämällä ja luki pääsykokeisiin nyt yli puoli vuotta), kolmanneksi vanhin, poika, aloittaa syksyllä restonomin opinnot Laurean ammattikorkeakoulussa (piti pari välivuotta, kun ei päässyt opiskelemaan haluamiinsa paikkoihin, mutta nyt tämä tuntuu natsaavan), nuorin tyttöreni jatkaa lukiossa ja suunnittelee kirjoittavansa ensi vuonna (jatkosta en kysele, toivon koko sydämestäni, että hän on onnellinen). Tottakai mä olen ylpeä ja onnellinen. Kaikkien kanssa on käyty läpi elämän (opiskelun) kirjo. Heiltä tosin täytyy kysyä miten...
Tsemppiä kaikki nuoret❤️

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/miten-lohdutan-nuorta-joka-jai-ilman-unelmiensa-opiskelupaikkaa-lue

Maailman suurin urheilutapahtuma

Heti alkuun pahoitan jonkun (monen?) mielen. Mä en nimittäin voi mitenkään ymmärtää sitä, että jotakuta ei kiinnosta jalkapallon MM-kisat. Jotenkin sen vielä ymmärrän, että joku ei ole kiinnostunut jalkapallosta, mutta itse kisoissa tapahtuu paljon muutakin kun "22 miestä juoksee pallon perässä" tai "tylsää katottavaa" tai "mitään ei tapahdu".

Tässä muutamia napattuja kommentteja:

- Urheilen mieluummin itse kuin seuraisin telkkarista muiden urheilua.

- Tuskin tulee katsottua minuuttiakaan.

- Mua ei vaan jaksa kiinnostaa.

- Ei ole telkkaria.

- Mä en todella aio seurata.

- Onko tuo se laji, jossa parikymmentä miestä juoksee täytetyn nahan perässä?

- EVVK eli en seuraa ollenkaan.

- Ei vois jalkapallo vähempää kiinnostaa.

-Liian tylsää ja vähämaalista mun temperamentille.

- Vaikka on kuningaslajinakin tituleerattu ni täytyy kyl sanoo et ei oo koskaan tullu seurattuu ni tuskin nytkään.

- En aio seurata periaatteesta.

- Jostain syystä en oo oikein innostunut kun omien poikien fudiksesta.

- Meillä ei onneksi kukaan huudata jalkapalloa sen enempää kuin jääkiekkoakaan.

- Mua ei mitkään urheilukisat kiinnosta.

- En seuraa, en ole koskaan seurannut, koska en pidä koko lajista.

- En aio katsoa yhtäkään matsia, koska en ymmärrä säännöistä hölkäsen pölähdystä.

- Ei tule luultavasti katsottua minuuttiakaan, vaikka kiinnostusta rutkasti lajiin onkin.

- Eipä ole tähän päivään asti tullu seurattua, joten taidan edelleen jätää väliin.

- Miksi niitä pitäisi seurata?

- Onko ny jotkut kisat?

- Voin sanoo ihan varmasti etten aio katsoa yhtään matsia.

Faktahan on se, et osa näistä valehtelee tai sitten kääntää takkinsa, mutta mua kiinnostaa heidän sielunelämä, jotka oikeasti eivät seuraa maailman suurinta urheilutapahtumaa. Lähes joka matsissa on jotain draamaa varsinkin nyt, kun videojärjestelmä on otettu kokonaisuudessaan käyttöön. Lisäksi kolmannen kierroksen ottelut ratkaisevat jatkoonpääsijät. Jatkopelissä kaikki on yhdestä pelistä kiinni...semifinaali,,,finaali. Sitten vielä fanit. Vau!!!

Oli miten oli, Suomi on vapaa maa. Kaikki tehkööt miten haluaa. Itse otin loman tähän kohtaa, jotta duunit eivät häiritse mun suurta nautintoa. Argentiina voittaa maailmanmestaruuden, vaikka toivoisin Belgiaa ja sit viel et Egypti on mun suosikki, koska MO SALAH!!!

Avoin kirje virassa oleville ja näkyvällä paikalla oleville toimitus- yms. johtajille

Lause "minä en hyväksy __________ "(laita haluamasi ryhmä tyhjälle viivalle) on joko mitääntekemätön tai turmiollinen riippuen siitä, missä tehtävässä tai asemassa olet. Tietysti lopputulemaan vaikuttaa myös kuka sen sanoo, minkä ikäinen olet tai mistä ryhmästä on kyse. Vähän niin kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva...vai onko?

Suomessa on menty vuosi vuodelta suvaitsevaisuuden suuntaan. Alamme lähestyä YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 1., 2. ja 3. artiklaa, jossa sanotaan:

1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä. 2. artikla. Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta. Mitään erotusta ei myöskään pidä tehdä sen maan tai alueen valtiollisen, hallinnollisen tai kansainvälisen aseman perusteella, johon henkilö kuuluu, olipa tämä alue itsenäinen, huoltohallinnossa, itsehallintoa vailla tai täysivaltaisuudeltaan minkä tahansa muun rajoituksen alainen. 3. artikla. Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.

Kun toimimme virkatehtävissä tai yksityisellä puolella näkyvällä paikalla, kuuluu siihen tietty vastuu sanomisistamme. Me emme voi möläytellä mitä sattuu, vaan ne mölyt on pidettävävä siellä mahassa. Jos sanomme jotain, on meidän myös otettava siitä vastuu. Emme esimerkiksi voi haukkua työnantajaamme, vaikka kuinka mieli tekisi. Emme voi ottaa jotain ryhmää hampaisiimme tai se tuntuu varmasti firman kukkarossa. Pahimmassa tapauksessa saamme potkut.

Paljon on silti tekemistä, mutta hyvällä tiellä ollaan. Miten tämä kaikki suhtautuu sananvapauteen, johon monet tuntuvat viittaavan sanoessaan johonkin ryhmään liityviä mielipiteitään? Hyvä kysymys, vaikka sen itse esitänkin! Sanoisin tähän, että kannattaa kokeilla tai sitten ei. Sen verran pitäisi meillä olla järkeä päässä lainatakseni Simo Salmista "Taitais olla parempi vähä ajatella enste"...