Hullunkuriset perheet

Olen ollut yksinhuoltajana jo 10 vuotta. Vaimoni kuoltua jäi minun perheeseeni yksi juuri 18 vuotta täyttänyt nuori neitokainen ja kolme alaikäistä lasta. Pikkuhiljaa elämä lähti rullaamaan eteenpäin ja arki löysi itsensä perheessämme. Sittemmin perhetilanne on muuttunut melko radikaalisti. Kaksi vanhinta lasta ovat muuttaneet jo omilleen ja ”tilalle” ovat tulleet mun omat vanhemmat ja kaksi koiraa, Páco ja Tòve.
Mulla on ollut jo pitkään sellainen ajatus, että haluan huolehtia omista vanhemmistani, kun heidän mittariin tulee tarpeeksi ikää tai sitten heidän terveytensä heikkenee. Tämän ole heille velkaa, koska he ovat minusta huolehtineet ja auttaneet aikoinaan. nyt on siis minun vuoroni. Kun minulla on pappina ajaton työaika, kaikenlainen auttaminen pikku asioissa onnistuu varsin helposti kuten esimerkiksi sairaalakäynnit tai vaikkapa kyläreissut. Isälläni (83v) on vielä ajokortti, mutta hän ei kovin mielellään enää aja varsinkaan pimeällä.
Vuonna 2011 ostin niin ison omakotitalon, että siihen mahtuisivat kaikki ja vähän enemmänkin. Ensin tuli Pacó 2012, sitten samana vuonna mun vanhemmat ja seuraavana Tòve 2015. Eli meitä on nyt sitten ollut jo kolme vuotta 5 ihmistä ja kaksi koiraa. Kaksi nuorintakin ovat jo täysikäisiä.
Kun vanhempani muuttivat kotiimme, niin ajattelin heidän ikänsä perusteella kohta tarvitsevan enemmänkin mun apua. Kissan viikset! Tuntuu, et he voivat jopa paremmin nyt kuin kuusi vuotta sitten. Se on tietysti hyvä asia, että pystyvät hoitamaan omat asiat ja vähän muutakin. Luulen yhdeksi tärkeimmistä syistä olevan juuri koirat, joista vanhempani tuntuvat kovasti tykkäävän. Tietysti myös se, et heidän ei tarvitse huolehtia esimerkiksi ruuanlaitosta (tai siis mutsin, koska faija on vanhan liiton miehiä) ja kodin muista askareista enää niin paljon kuin ennen, auttaa heitä jaksamaan enemmän.
Eniten ihmettelen mun kahta mukeloa. he olivat 12- ja 14-vuotiaita, kun vanhempani muuttivat meille. Nuoreni tulevat toimeen hyvin heidän kanssaan, vaikka paljon yhteisiä juttuja ei olekaan. Mä en ois ikinä voinu kuvitella asuvani omien isovanhempieni kanssa. No way, ei ikinä! Heidän välillään ei mitään suurempia konflikteja ole tullut. Jotenkin pienet mussukkani kunnioittavat mummia ja ukkia niin paljon, että pitävät mölyt mahassaan. Samaa ei voi sanoa mun suhteesta mutsin ja faijaan. Vaikka kuinka he ovat mulle rakkaita ja illalla ajattelen, et huomenna olet kärsivällisempi, rauhallisempi ja ystävällisempi, niin se ei vaan onnistu niin hyvin kuin haluaisin.
Normipäivä alkaa mulla koirien ulkoiluttamisella, telkkarilla ja sähköpostien sekä somen merkeissä, Seuraavaksi laitan aamupalan lapsille, jos heräävät rientoihinsa. Faija tulee jossain vaiheessa keittämään kahvia ja puuroa. Sitten herää mutsi, jolle faija on laittanut kaiken valmiiksi. Itse syön kuha tekee mieli. Siinä aamutelkkaria katsellessa lähes joka aamu mutsi alkaa kritisoida jotakuta poliitikkoa, julkkista tai ihanketävaan. Mutsi on vieläkin 85-vuotiaana todella skarppi ja usein kritiikissä on ihan järkeäkin, mutta jostain syystä mä en osaa pitää suutani kiinni vaikka pitäisi. varsinkin kun mutsin kritiikistä kumpuaa jonkinlainen rasismi tai epäoikeudenmukaisuus, niin karvani nousevat pystyyn.
Taannoin keskustelimme aluksi rauhallisesti aktiivimallista, kunnes mielipiteemme erosivat toisistamme ääripäihin. Seurauksen oli jonkinlainen riita, paha mieli ja faijan päänpyöritys. Faija ei juurikaan osallistu ”keskusteluumme”, mikä lienee loppujen lopuksi hyvä juttu, vaikka mutsia se häiritsee ”sano sinä nyt jotakin, äläkä ole hiljaa koko ajan”-tyyliin. Useimmiten kuitenkin sovimme kiistamme viimeistään seuraavana päivänä. Mä oon sanonu mutsille, et kiistamme pitää dementian loitolla.
Loppujen lopuksi arki sujuu ihan OK. Jokainen tekee omia juttujaan ja jonkin verran yhteisiäkin. Maassa on rauha ja kaikilla hyvä tahto. Olen onnellinen saadessani elää tällaisen perheen kanssa kaikkine iloineen ja suruineen. Kuka tulee tai lähtee seuraavana jää nähtäväksi.

Julkaistu Akiliittojen ammattilehdessä 31.5.2018 (Crux 2/2018)

Avoin kirje Suomen urheilutoimittajille (lähinnä miehille)

Suomessa(kin) urheilu on tärkeä asia. Sanotaan, että me suomalaiset olemme urheiluhullukansaa, mutta olemmeko me myös paljon voittajahullukansaa. Urheilukisoissa on yleensä vain yksi voittaja ja osallistujia voi olla aina kahdesta tuhansiin asti. Peli on siis raakaa. Väitän, että tosi fanin tuntee tappion hetkellä. Se ei tarkoita sitä ettei saisi kritisoida, vaan sitä, että tosi fani ei jätä joukkuettaan, vaikka mikä ois.
Mulla on ollu pikkupojasta alkaen muutama joukkue, jota olen seurannut ja fanittanut hooceesti. Ne ovat aikajärjestyksessä Jokerit, HJK,  Liverpool ja Los Angeles Lakers. Lisäksi muutamia yksilöurheilijoita löytyy kuten Karl Honz, Hans-Georg Aschenbach, Kareem Abdul-Jabbar, Hannu Kapanen, Veli-Pekka Ketola, Ian Rush, Karl-Heinz Rummenigge ja Nooralotta Neziri mainitakseni. Tottakai olen useastikin pettynyt näihin joukkueisiin ja urheilijoihin, mutta en ole koskaan hylännyt heitä, vaan ennemminkin mielessäni tukenut vaikeilla hetkillä.
Kun mulle tehtiin lapsena legendaarinen kysymys, "mikä sinusta tulee isona?", oli vastaukseni aina "urheilutoimittaja". Mä olen siis rakastanut ja seurannut eri urheilulajeja jo ennen kouluaikaa. Iän myötä urheilun merkitys vaan kasvoi. Urheilutoimittajan ura jäi jonnekin, mutta itse urheilu ei. Olen myös fanittamut urheilutoimittajia, mutta tänä päivänä saa kolmen Aan urheilutoimittajia etsiä. Missä ovat aikuismaiset, asialliset, asiantuntevat urheilutoimittajat?
Tämän päivän urheilutoimittajat ovat lähes aina voitajien puolella, häviäjiä vastaan ja tämä haisee keltaiselta. Missä on teidän vastuu puheistanne?  Hyvä esimerkki on vielä parhaillaan pelattavat jääkiekon MM-kisat. Suomen joukkuetta hehkutettiin maailmanmestariksi ensimmäisten rökälevoittojen jälkeen ja pudotuspeleihin lähdettiin rinta rottingilla...siis urheilutoimittajat lähtivät. Kun Suomi sitten eilen hävisi Sveitsille ja tippui kisoista, meni noin sekunti kun ensimmäinen negatiivinen kirjoitus oli netissä. "Fiasko", "Nöyryytys", "Katastrofi" jne. kirjoitettiin. Valmentaja Marjamäkeä haukuttiin antaumuksella, vaikka häntä oli kehuttu koko kisojen ajan. Myös pelaajat saivat osansa, vaikka hehkutus heitä kohtaan oli megalomaanista verrattuna edellisiin kisoihin...ja aiheesta kehuttiin. Nyt vaan sitten kävi näin. Kysyn teiltä arvon urheilutoimittajat: "Miten te niin nopeasti pystyitte kirjoittamaan raporttinne heti pelin jälkeen?" Onpa ammattitaitoa...
Olen ottanut tavoitteekseni löytää suomalaisen urheilutoimittajan, joka osaa aikuismaisesti, asiallisesti ja asiantuntevasti kommentoida urheilua. Kaipaan sellaista kritiikkiä mistä ei paista päteminen, kiihkoilu ja "mitä minä sanoin"-asenne. Tiedän, että se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta, mutta en luovuta. Vielä se päivä paistaa risukasaankin.

Maailman onnellisin kansa

YLE uutisoi maaliskuussa 2018 näin: "Suomi on maailman onnellisin maa YK:n tuoreen onnellisuusraportin mukaan, kertoo uutistoimisto AP. Tänään keskiviikkona julkaistu kansainvälinen The World Happiness Report -tutkimus listasi kaikkiaan 156 maata niiden onnellisuuden mukaan, perustuen muun muassa elinajanodotteeseen, sosiaaliseen tukeen ja korruptioon. Näitä tekijöitä ei kuitenkaan käytetty varsinaisesti onnellisuuden mittaamiseen, vaan tutkimuksen tulokset perustuvat yksilöiden omiin arvioihin omakohtaisesta hyvinvoinnista.

Tänä vuonna onnellisuusraporttiin on ensimmäistä kertaa sisällytetty myös maahanmuuttajat. Maahanmuuttajien onnellisuutta arvioitiin 117 maassa.Suomalaisten jälkeen onnellisuusraportissa sijoittuivat muun muassa norjalaiset, tanskalaiset, islantilaiset ja sveitsiläiset.Pohjoismaat ovat sijoittuneet onnellisuusraportissa kärkisijoille siitä lähtien, kun se julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2012.Viime vuonna Suomi sijoittui YK:n vertailussa viidennelle sijalle, Norjan ollessa ensimmäinen.  Tutkimuksen tulokset perustuvat yksilöiden omiin arvioihin omakohtaisesta hyvinvoinnista"  

Onko siis näin? Olemmeko maailman onnellisin kansa? Asuuko Suomessa maailman onnellisimmat ihmiset? Miten tähän tulokseen on päästy? Keitä tähän tutkimukseen on haastateltu? Näitä kysymyksiä on syytä hieman pohdiskella.

Suomessa on moni asia todella hyvin. Kun ajattelee meidän terveydenhuoltojärjestelmää tai  päiväkoteja tai koko koulutusputkea ja sitä ilmaista ruokailua kouluissa, ei voi todellakaan valittaa. Me emme monesti tajua sitä hyvää, mikä on ympärillämme. Ennemminkin pidämme itsestäänselvyytenä näitä asioita.

Samoin tasa-arvo sukupuolten välillä on korkeaa luokkaa. Suomessa tytöt voivat opiskella ja naiset tehdä työtä siinä missä pojat ja miehet. Kun ajattelee YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta, voimme syystä Suomessa röyhistää rintaa. Tällä mittarilla Suomessa asiat ovat todella hyvin. Tällä mittarilla olemme se maailman onnellisin kansa.

Nostan tähän mietittäväksi muutaman asian, jotka kyseenalaistavat tutkimustuloksen: leipäjonot, masennus, itsemurhaluvut, yksinäisyys, koulu- ja työpaikkakiusaaminen, perheväkivalta, alkoholismi, syrjäytyminen, (piilo)rasismi, työttömyys, kateus...lisää loput itse.

Yksi kansanluonteemme on valitus, toinen kateus ja kolmas pessimismi. Näihin kolmeen meillä ei oikeasti olisi mitään syytä. Näitä kolmea käyttämällä me menetämme monta asiaa, monta tilaisuutta jää käyttämättä, monta harmia tulee turhaan lisää. Suhtautumisemme esim. terapiaan, konkurssiin tai epäonnistumiseen on niin negatiivinen, että se ei tuota mitään hyvää. Mitä jospa ottaisimme kaikesta opiksemme ja kääntäisimme siihen näkyyn, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä.

En ole lukenut ko. raporttia, mutta en usko siihen kokonaisuutena. Se ei voi pitää paikkaansa. Se, että meillä asiat on näinkin hyvin, kun tuossa aikaisemmin kirjoitin, johtuu hyvinvointivaltion luonteesta, ei yksilöistä. Yhdessä olemme (tai siis edelliset sukupolvet) rakentaneet maan, jossa on hyvä elää ja olla kuha vaan oikeasti tajuaisimme sen...

Sateenkaaren tuolla puolen

Tuskin olen maailmanhistoriassa ainut, joka diggaa sateenkaaresta. Se vaan on jotenkin niin kiehtovan kaunis ja samalla hämmentävä. Sateenkaaren seitsemän väriä lumoaa sekä kehon että mielen.
Raamatussa mainitaan sateenkaari merkkinä siitä, että Jumala ei tuhoa enää maapalloa kuten Nooan aikaan teki. Se on siis hyvä juttu. Monet yritykset, yhteisöt ja järjestöt, sekä myös yksityishenkilöt, ovat käyttäneet sateenkaarta tunnuksenaan. Tuottaahan se mielihyvää katsojalleen, joten on loogista käyttää sitä. Tunnetuimpia lienee Greenpeace, Rainbow-tuotteet tai vaikkapa Rainbow-yhtye.
Moni varmaan tuntee jo sateenkaarimessut. Niitä on Suomessakin järjestetty jo jonkin aikaa, mutta niiden juuret juontuvat aina 1800-luvun lopulle saakka, jolloin perustettiin ensimmäinen Pride-tapahtuma. Sittemmin 60-luvulla liike aktivoitui uudestaan Yhdysvalloissa ja on nyttemmin levinnyt jo moneen maailman kolkkaan. Voisi sanoa, että ns. sivistysvaltioissa on itsestäänselvyys pitää kaikenlaisia seksuaalisuuden muotoja normaaleina...vai onko?
En lähde tässä spekuloimaan Suomessa 1.3.2017 hyväksttyä tasa-arvolakia, jossa samaa sukupuolta olevat henkilöt saavat mennä naimisiin keskenään. En puutu tässä kirkojen kielteiseen kantaan ko. lakiin, jolloin myös siunaaminen on kielletty. En myöskään puutu rangaistuksiin, joita Ev.lut. kirkon tuomiokapitulit jakelevat eri puolella Suomea joillekin papeille ja toisille ei. En mieti puheiden ja tekojen kohtaamista, enkä sitä epäloogisuutta mikä meidän valtakirkossa on yllä. Sen sijaan kommentoin viimeisintä uutista tähän aiheeseen liittyen.
YLE kertoi, että 'Joukkokantelu sateenkaaripapeista ei tuttanut tulosta - Pappi saa ilmoittaa halunsa vihkiä homopareja'. Suomessa on tahty joukkokanteluita niitä pappeja kohtaan, jotka ovat ilmoittaneet halunsa ja aikeensa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. He eivät, siis ainakaan kantelun ajankohdan aikaan, ollet vielä vihkineet tai siunanneet homopareja. Tämä ei siis ainakaan Turun tuomiokapitulin mukaan ole tuomittavaa. Se onkin hyvä, koska seuraava porras olisi todennäköisesti ollut ajatukset. Kantelun voi tehdä mistä vaan. "Kaikki papit, jotka ovat ajatelleet vihkivän tai siunaavan samaa sukupuolta olevia pareja tuomittakoon vakavalla moitteella tahi vatoituksella. Jos ei tokene, niin sitten mietittäköön virasta pidättämistä."
Aika monesti mietin omaa itseäni tällaisessa maailmassa, millaisessa yhteisössä olen työssä, millaisia ihmisiä on tuomiokapituleissa, kirkolliskokouksessa, ja kuinka kaukana me kaikki olemme reaalimaailmasta? Se ei ole pahuus, joka jyllää, vaan valipitämättömyys ja kapeakatseisuus. Ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein...näin se menee...