Olen sotilas, tuntematon sotilas

Olen suorittanut kansalaisvelvollisuuteni katsomalla myös uusimman version Tuntemattomasta sotilaasta. Rainan ohjaaja Aku Louhimies tuomittiin jo ennen kuin filmiä oli palanut yhtään sekuntia. Hänhän ei voi kun epäonnistua. Kuinka hän voi edes ajatella koskevansa kansakuntamme reliikkiin. Sehän on pyhäinhäväistys. Edvin Laineen versio on kanonisoitu, joten poika lopeta heti, jos olet yhtään järkevä. Urasi on vaakalaudalla. Puhumattakaan näyttelijöistä. Kuka hullu haluaisi näytellä Rokkaa, Koskelaa tai Hietasta???
Meitä oli kolme sukupolvea katsomossa: mutsi 84v, faija 82v, meikä 55v, poika 20v ja tyttö 18v. Lähtökohta oli mielenkiintoinen, koska mun vanhemmat paitsi olivat tietty nähneet alkuperäisen leffan useasti, niin myös kokeneet teineinä henk'koht' ensi-illan vuonna 1955 ja oikean sodan lapsuudessaan. Lapseni eivät olleet koskaan nähneet "Lainetta" kokonaan, kun taas mä olen lukenut kirjan ja nähnyt tuon Suomen kaikkein aikojen katsotuimman elokuvan kymmeniä kertoja. Se on yksi mun suomifilmien suosikeista. Todellinen timantti!
Faija tykkäsi kyllä. Hän on vanhan liiton miehiä eikä osaa sofistikultivoituneesti analysoida taidetta. Luulen, että Akulle riittää hyvin "Hyvä oli!" Mutsi vertasi leffaa Bondiin. Niin paljon siinä oli kuulemma aksöniä, räiskettä ja pauketta. Hän ei myöskään voinut olla vertaamatta vanhaan. Hänen Laine vs Louhimies-asenteensa nousi koko ajan esille. Playoffs-lopputulos lienee 4-1 Laineelle eli kuitenkin jotain hyvääkin oli. Mutsin kunniaksi on todettava, että hän toi oman analyysinsä rohkeasti ja omalla erikoisella tavallaan esille. Mielipide on mielipide.
Molemmat lapseni diggasivat leffaa. Varsinkin poikani kehui koko leffaa antaumuksetta. Kun vielä muistetaan, et skidit ovat leffafriikkejä, eivätkä suomalaisen elokuvan suuntaan katso, niin heidän suhteen Louhimies onnistui kybällä! Ainoa, siis ainoa, kritiikki tuli siinä, et miks Robin oli mukana? Mä olin heidän kanssa täysin samaa mieltä. Turhaa rahastusta...
Seuraavana on vuorossa The Ultimate Judge-arvio, joka ei sisällä juonipaljastuksia. Sanon heti   alkuun, että Aku Louhimies osoitti tällä työllään nousseensa suomifilmissä korkeimmalle tasolle. Siellä olikin yksinäistä. Nyt Antti J.Jokinen sai seuraa. Mutta miksi?
Mä lähdin katsomaan uutta elokuvaa. Tottakai alitajuntani toimi Laineen suuntaan, mutta en antanut sen häiritä, vaan halusin aidosti tutustua Louhimiehen tuotokseen ja siinä ohjaaja/käsikirjoittaja onnistui kiitettävästi. Mä haen tunteita leffoissa ja Louhimies pääsi mun ihon alle. Tarina eteni jouhevasti Väinö Linnan ladulla, poiketen sopivasti Edvin Laineen ladulta, unohtamatta mitään tärkeää. Aku Louhimies onnistui tekemään Tuntemattomasta sotilaasta oman näköisen version, mikä korostaa hän erinomaisuuttaan rohkeana, ammattimaisena ohjaajana.
En tiedä kuinka paljon ohjaaja on vaikuttanut kuvaukseen, mutta se oli hienoa työtä. Tykkäsin kovasti kun eläimet olivat päässeet suureen osaan ja luonnon kuvaaminen kokonaisuudessaan oli todella kaunista. Missään kohtaan ei tullut sellainen olo, että olisin ollut leffan ulkopuolella. Kotirintaman mukaanotto oli todella nerokasta. Se toi sitä syvyyttä, mikä Laineelta puuttui. Rokan tuominen keskiöön oli täydellinen kymppi Louhimieheltä. Toinen nerokas teko oli Kariluodon vahva taustakertomus ja kasvutarina. Nämä mm. olivat sitä louhimiehisyyttä.
Sitten näyttelijöihin. En tiedä mitä he ajattelivat, kun roolinsa saivat. Meihin on niin iskostunut Laineen tuomat karaktäärit. Me tiedetään millasia ovat Koskela, Hietanen, Rokka, Lammio, Lahtinen...he elävöt meissä.  Kuinka siis tehdä rooli, joka olisi sama, mutta eri, omannäköinen? Tässä näyttelijät onnistuivat loistavasti. Rokkaa näyttelevön Eero Ahon jätän arvostelematta, koska hän on sen yläpuolella. Jussi on jo hänen! Rokan sijaan nostan neljä suoritusta kategoriaan "Magnifico" ja he ovat Lammio, Vanhala, Kariluoto ja Hietanen.
Samuli Vauramo (Lammio) ja Hannes Suominen (Vanhala) olivat katsoneet Laineen ja omaksuneet rooliensa maneerit loistavasti. Suominen oli niin Vanhala, olematta kuitenkaan replika, että ostin hänet heti. Lammion alkuperäinen näyttelijä oli yksi suomifilmin suurimmista, Jussi Jurkka, joka olisi ansainnut Jussin sivuroolistaan, jos se olisi jaettu. Lammio...anteeksi...Samuli Vauramo saanee sen nyt. Hän oli Lammio Lammion saappaissa. Rohkenenko sanoa jopa parempi kuin Jurkka. Vauramolla tosin oli etuna syvä ja hyvä hahmo, johon tutustua etukäteen.
Johannes Holopainen (Kariluoto) ja Aku Hirviniemi (Hietanen) taas kasvoivat tämän kolmetuntisen taideteoksen aikana sellaisiin sfääreihin, että oksat pois ja ellun kanat. Haapalainen tullee saamaan jatkossa paljon rooleja. Sen verran hänen herkkyytensä näkyi valkokankaalla. Hirviniemi osoitti ettei hän ole pelkkä koomikko, vaikka Hietasen roolissa sitäkin tarvittiin. Molemmat ehdolla Jussin saajiksi. Yksi vielä kiellon päälle. Janne Virtanen (Karjula) pienessä roolissaan oli aivan mahtava. Hän näytti sodan hierarkisen puolen loistavasti. Käskyä on toteltava, kävi miten kävi, tai sitten ei...
Mikään leffa, tai mikään yleensä, ei ole täydellinen. Leikkaus oli välillä, mutta vain välillä,  poukkoileva ja jotkut otot jäivät liian lyhyiksi, jopa mitäänsanomattomiksi. Ihan kuin Louhimies olisi halunnut saada näytille mahdollisimman paljon tavaraa. Elokuvissa sanonta "less is more" on hyvä taito. Kaksi virhettä paistoi silmääni. Toinen oli leikkausvirhe Rokan ampuessa ryss...venäläisiä sotilaita raivon vallassa ja toinen oli kun Rokan perhe lauloi virttä 30 kotona jouluna. Se kuuluu "kirkasna aina", eikä "kirkasta aina'. Liekö lipsahdus tai tarkoitus, mutta korviin se sattui. Mitäköhän Hilja Haahti sanoisi asiasta?
Tästä rankasta negatiivisesta murska-arviostani huolimatta annan täydet viisi tähteä tälle leffalle. Aku Louhimies, hyvä kun luotit itsesi ja veit päätöseen rainan, josta tuli luomuksesi. Jusseja ropisee, katsojaennätykset rikotaan, mutta uskon sinun eniten arvistavat sitä, että pysyit tuomaan tunteen valkokankaalta sydämeen ja mieleen. Se ei kaikilta onnistu.

Olen uskovainen

Miten joku voi tulla uskoon? Miten joku edes voi uskoa johonkin jumalaan? Ainakin näitä kahta kysymystä pyörittelin mielessäni ennen 16.11.1997, jolloin vastasin Jerusalemissa anglikaanipappi Victor Jackille "tahdon" kysymykseen "tahdotko antaa elämäsi Jumalalle uskoen hänen poikaansa Jeesukseen Kristukseen?"
Mun mummo, Maria, oli harras uskovainen. Muistan kun hän teki suununtaisin vain pakolliset työt ja kävi kirkossa, jos joku hänet sinne vei tai hän kuunteli radiosta jumalanpalveluksen - aina! Muistan myös hänen veisanneen virsiä, usein ilman virsikirjaa, ja näin hänet monesti kädet ristissä. Mummon kuullen ei saanut kiroilla ja ukkosella piti olla hijaa, maata siskonpedissä serkkujen kanssa, koska Jumala oli vihainen.
Oma lapsuuden kotini ei ollut näin harras. Vanhempani kyllä uskoivat Jumalaan ja käytiin me kirkossakin...ainakin juhlapyhinä. Iltarukous oli joka ilta "Tule Jeesus lapses luo, armos siunaukses suo, tue pientä horjuvaa, johda tietä oikeaa. Aamen!" Muistan käyneeni muutaman kerran pyhäkoulussa ihan pienenä ja rippikoulunkin minä sekä veljeni kävimme, mutta varsinaisesti uskon asioista ei kotona puhuttu. Kaipa me olimme tämän suhteen normiperhe.
Kun minusta tuli uskonnonope vuonna 1988, niin vasta silloin aloin kiinnostumaan teologiasta. Silloinkin vain tekniseltä kannalta.Monta vuotta meni niissä hommissa ja moni sanoi "miksi et lue papiksi, sust varmaan tulis hyvä pappi." Vastasin: "Mä en ole uskossa. En halua olla leipäpappi." Muistan jumalanpalveluksissa lukeneeni vain osia uskontunnustuksesta ja Isä meidän-rukouksesta. Siis ne, jotka olivat mielestäni totta.
Elämäntilanteeni oli ajautunut vuoden 1997 aikana sellaiseksi etten ollut tyytyväinen itseeni ja tekoihini. Päätin lähteä etsimään itseäni. Tiesin, että minulla oli tilillä tahaa 1200mk ja päätin ostaa lipun sinne minne asti tuo raha riittäisi. Katsoin Savon Sanomista matkoja ja lippu Irlantiin maksoi 1150mk. Sinne siis. Kävin tyhjentämässä tilini, niin yllättäen huomasin saaneeno 400mk eräästä duunijutusta. Takaisin lehden äärelle ja soittamaan Hasselle minne asti pääsee 1600 markalla. Jumalan tiet ovat mysteeri, sillä lippu Eilatiin, Israeliin maksoi 1595mk. Sinne siis.
Lähdin isänpäivää seuraavana aamuna kohti tuntematonta, vaikkakin Israelissa olin käynyt aikaisemmin. Sydän kurkussa, itkien, tein matkaa Kuopiosta kohti Eilatia, jonne samana iltana päädyinkin. Kaksi yötä vietin fyysisesti ja henkisesti kärsien Eilatissa kunnes päätin lähteä pois. Olin myynyt tavaroitani sen verran, että matkarahat oli koossa jonnekin, mutta minne? Saapuessani Eilatin linja-autoasemalle alkoi radiossa soida Stingin 'Mad About You', jossa laulettiin "A stone's throw from Jerusalem..." Sinne siis.
Rahaa mulla ei ollut, kun saavuin Jerusalemiin, mutta pääsin yhdeksi yöksi puhumalla retkeilymajaan, jossa asui porttoja, narkkareita ja publikaanenja. Seuraavana päivänä lupasin tehdä työtä ko. paikassa ja minulle luvattiin kaksi lisäyötä. Lauantai-iltana 15.11.1997 rukoilin ja luin Raamattua. Tiesin, että seuraavana päivänä olisi jumalanpalvelus Jeesuksen puutarhahaudalla. Sinne siis. Toivoin kai jotain merkkiä "Flash and Light"-tyyliin. Hyvin mielin saavuin jumalanpalvelukseen odottaen jotain suurta. Olinhan rukoillut "olen valmis, tapahtukoon Sinun tahtosi".
Koko jumalanpalveluksen aikana ei tapahtunut mitään, ei mitään. Tai laulettiin virsiä ja rukoiltiin, luettiin Raamatun tekstejä ja puhekin oli, mutta ei mitään mulle!? "Jumala, missä sinä olet?", mietin, kuulutettiin jo viimeinen virsi, "ei ole todellista?" Sitten tuli kliseinen pyyntö papilta (tämäinen Victor Jack), että jos joku haluaa keskustella uskonasioista, niin hän on siihen valmis. Olin niin pettynyt tällaiseen normipyyntöön, mutta olinhan luvannut tarttua kutsuun, joten menin. Sinne siis.
Keskustelu tämän viisaan miehen kanssa muutti koko elämäni. Hänen puhuessaan mieleni rauhoittui ja minut valtasi harmonia. Olin niin tyytyväinen, että tämä uskoontuloni tapahtui juuri näin, eikä mitenkään muuten.
Minusta tuli vakivieras Puutarhahaudan jumalanpalveluksiin ja kävin innostavia keskusteluja niin Victorin kuin myös muiden paikan työntekijöiden kanssa. Sittemmin Victorista tuli vuonna 1999 syntyneen tyttäreni Sara Aili Victorian kummi. Eikä tässä vielä kaikki. Sain myöhemmin ennen kotiin lähtöäni tietää, että Victor ei ollut sanonut kutsua jumalanpalveluksen jälkeen tulla keskustelemaan pariin vuoteen, mutta tuolloin 16.11.1997 tuli hänelle pakonomainen tarve tehdä se. Syytä hän ei tiennyt...

Messutaan

Jumalanpalveluksia on pidetty varmasti niin pitkään kuin on ollut ihmisiäkin. Ensimmäiset jumalat ovat löytyneet luonnosta kunnes kehityksen, sivistymisen ja ajan myötä jumalat ovat saaneet inhimillisiä piirteitä. Kysymys kuuluu: Onko jumalia tai Jumalaa olemassa?
Uskonnot ovat kaikkinensa varsin nuoria, jos ei oteta huomioon luonnon uskontoja. Vanhin vielä esillä oleva tunnettu uskonto, jonka palvomissa jumalissa on inhmillisiä piirteitä, lienee Intian vedalaisuus (nykyään hindulaisuus), joka sekin on "vain" noin 4000 vuotta vanha. Tuhat vuotta aikaisemmin varsin viisas kansa, sumerilaiset, palvoivat myös, mutta sitä uskuntoa ei ainakaan julkisesti esiinny. Sittemmin uskontoja on syntynyt kuin sieniä sateella.
Kun me ihmiset "keksimme" uskonnon, niin tuli tarve kokoontua yhteen - syntyi jumalanpalvelus. Pikku hiljaa jumalanpalveluksen ympärille alkoi kehittyä erilaisia piirteitä, joista puhe, äänet, musiikki lienevät niitä ensimmäisiä. Varsinkin musiikin kehittymisen myötä jumalanpalvelus sai mielenkiintoisia piirteitä. Kristillinen kirkko tosin suhtautui alussa varsin kielteisesti musiikkiin, koska se liitettiin niin oleellisesti roomalaisiin epäpalvontamenoihin ja orgioihin. Nyttemmin se on luonnollisesti tärkeä osa jumalanpalveluselämäämme...siis musiikki!
Kun olin pieni poika niin messu oli katolisen kirkon omaisuutta. Ehtoollistakin jaettiin varsin kitsaasti. Nyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa jaetaan ehtoollista vähintään kerran viikossa ja joka sunnuntai messussa. Messukävijöistä suurin osa käy ehtollisella, joten muutos on ollut merkittävä.
Itselleni jumalanpalvelukset, varsinkin ennen vuotta 1986, jolloin minusta tuli uskonnonopettaja, olivat varsin puuduttavia. Pikku hiljaa aloin työni myötä löytää jotakin miellyttävää näistä pitkäveteisistä tilaisuuksista, jossa joku puhuu jotakin mitä en ymmärrä, musiikkikin oli ihan karseaa. Tultuani uskoon 1997 alkoi jumalanpalvelukset ja messut saada sanan muodossa uusia ulottuvuuksia, musiikki oli silti edelleen karseaa. Klassinen musiikki kirkoissa oli ok, mutta virret eivät. Edes opiskelu papiksi ei tuonut asennemuutosta.
Varsinainen läpimurto tapahtui 2005, jolloin aloin kehitellä ystävieni kanssa MetalliMessua. Halusimme tehdä messun, jossa virret on sovitettu metallimusiikkiin. Ensimmäinen MetalliMessu oli 2006 ja sitä myötä minusta tuli kertaheitolla virsifani.
Messuista on muodostunut minulle viimeisen kymmenen vuoden aikana yksi hengellisen elämäni kulmakivistä. Ei pelkästään virret, vaan se kokonaisuus, jossa olemme yhdessä pitkän perinteen jatkona tekemässä jotain ihmistä suurempaa, suuremmalle kuin ihminen. Kaikki messut, jumalanpalvelukset ja hartaushetket ovat tänään minulle tärkeitä, mutta eniten sydämeni sykkii erityismessuille, joista se rakkain on MetalliMessu❤️

Martti Luther eilen, tänään, huomenna

Kuka ei vielä tiedä mitä tarkoittavat somekupla tai punavihreäkupla tai sosiaalinen kupla? Oli lapsella sitten mikä nimi tahansa, niin tarkoitus on sama. Siinä kuplassa elävät katsovat samaan ja eivät juuri hyväksy vastaväitteitä ajamaansa asiaan. Kuplassa hykerrellään, hymistellään ja kaikki, jotka ovat liikaa eri mieltä syrjäytetään. Hänen annetaan ymmärtää, että "our way or highway" Jos oikein kriittisesti tarkastelemme, niin kuulummeko itse johonkin kuplaan? Varmasti!
Isojen yhteisöjen sisällä on on pienempiä kuplia. Voisi sanoa, että maapallo on se isoin kupla. Siitä lähdetään sitten pienimpiin päätyen lopultta itseemme. Elämmekö omassa kuplassame?
Reilu 500 vuotta sitten Saksin kansalainen, Martin Luther, eli katolisen kirkon kuplassa. Kaikki mitä kirkko julisti oli totta ja oikein. Pikkuhiljaa hänkin aloitti oman mietintänsä "mikä on totta, mikä ei, mikä on oikein, mikä ei?" Se johti 31.10.1517 95 teesin julkaisuun, jotka muuttivat maailmaa ainakin Pohjois-Euroopassa. Teesien ansiosta tai takia syntyi kolme uutta kirkkoa (anglikaaninen, reformoitu, luterilainen), joista myöhemmin irtautui pienempiä kirkkokuntia. Pirstoutuminen oli selviö. Näiden myötä vaikutus kansalaisiin on ollut suurempi kuin ehkä huomaammekaan.
Uskonpuhd...anteeksi, reformaation myötä kirkko ajautui valtion huomaan, mikä tietysti miellytti valtaapitäviä, sillä olihan katolisella kirkolla monissa maissa varsin suuri omaisuus. Suurin vaikutus on kuitenkin ollut henkinen. Kun tänä päivänä tarkastelemme minne reformaatio eteni, niin voimme päätellä asian vaikutuksen ihan itse. Jätänkin sen siis jokaisen lukijan hoteille. Alkuperäiset protestanttimaat ovat Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti, Saksa, Sveitsi, Englanti. Sittemmin aate on levinnyt myös muuanne, mutta ei siitä nyt sitten sen enempää...
Lutherin tarkoitus ei ollut hajottaa katolista kirkkoa osiin, mutta kaikkea ei voi hallita, kun kansa ottaa vallan käsiin. Luther halusi vain uudistaa kirkkoa, mutta pänkkä paavi ja pänkät kardinaalit näkivät vain oman kantansa sieltä kuuluisasta norsunluutornista. Tuntuuko tutulta? Kyllä kansa tietää...