Miten joku voi tulla uskoon? Miten joku edes voi uskoa johonkin jumalaan? Ainakin näitä kahta kysymystä pyörittelin mielessäni ennen 16.11.1997, jolloin vastasin Jerusalemissa anglikaanipappi Victor Jackille "tahdon" kysymykseen "tahdotko antaa elämäsi Jumalalle uskoen hänen poikaansa Jeesukseen Kristukseen?"
Mun mummo, Maria, oli harras uskovainen. Muistan kun hän teki suununtaisin vain pakolliset työt ja kävi kirkossa, jos joku hänet sinne vei tai hän kuunteli radiosta jumalanpalveluksen - aina! Muistan myös hänen veisanneen virsiä, usein ilman virsikirjaa, ja näin hänet monesti kädet ristissä. Mummon kuullen ei saanut kiroilla ja ukkosella piti olla hijaa, maata siskonpedissä serkkujen kanssa, koska Jumala oli vihainen.
Oma lapsuuden kotini ei ollut näin harras. Vanhempani kyllä uskoivat Jumalaan ja käytiin me kirkossakin...ainakin juhlapyhinä. Iltarukous oli joka ilta "Tule Jeesus lapses luo, armos siunaukses suo, tue pientä horjuvaa, johda tietä oikeaa. Aamen!" Muistan käyneeni muutaman kerran pyhäkoulussa ihan pienenä ja rippikoulunkin minä sekä veljeni kävimme, mutta varsinaisesti uskon asioista ei kotona puhuttu. Kaipa me olimme tämän suhteen normiperhe.
Kun minusta tuli uskonnonope vuonna 1988, niin vasta silloin aloin kiinnostumaan teologiasta. Silloinkin vain tekniseltä kannalta.Monta vuotta meni niissä hommissa ja moni sanoi "miksi et lue papiksi, sust varmaan tulis hyvä pappi." Vastasin: "Mä en ole uskossa. En halua olla leipäpappi." Muistan jumalanpalveluksissa lukeneeni vain osia uskontunnustuksesta ja Isä meidän-rukouksesta. Siis ne, jotka olivat mielestäni totta.
Elämäntilanteeni oli ajautunut vuoden 1997 aikana sellaiseksi etten ollut tyytyväinen itseeni ja tekoihini. Päätin lähteä etsimään itseäni. Tiesin, että minulla oli tilillä tahaa 1200mk ja päätin ostaa lipun sinne minne asti tuo raha riittäisi. Katsoin Savon Sanomista matkoja ja lippu Irlantiin maksoi 1150mk. Sinne siis. Kävin tyhjentämässä tilini, niin yllättäen huomasin saaneeno 400mk eräästä duunijutusta. Takaisin lehden äärelle ja soittamaan Hasselle minne asti pääsee 1600 markalla. Jumalan tiet ovat mysteeri, sillä lippu Eilatiin, Israeliin maksoi 1595mk. Sinne siis.
Lähdin isänpäivää seuraavana aamuna kohti tuntematonta, vaikkakin Israelissa olin käynyt aikaisemmin. Sydän kurkussa, itkien, tein matkaa Kuopiosta kohti Eilatia, jonne samana iltana päädyinkin. Kaksi yötä vietin fyysisesti ja henkisesti kärsien Eilatissa kunnes päätin lähteä pois. Olin myynyt tavaroitani sen verran, että matkarahat oli koossa jonnekin, mutta minne? Saapuessani Eilatin linja-autoasemalle alkoi radiossa soida Stingin 'Mad About You', jossa laulettiin "A stone's throw from Jerusalem..." Sinne siis.
Rahaa mulla ei ollut, kun saavuin Jerusalemiin, mutta pääsin yhdeksi yöksi puhumalla retkeilymajaan, jossa asui porttoja, narkkareita ja publikaanenja. Seuraavana päivänä lupasin tehdä työtä ko. paikassa ja minulle luvattiin kaksi lisäyötä. Lauantai-iltana 15.11.1997 rukoilin ja luin Raamattua. Tiesin, että seuraavana päivänä olisi jumalanpalvelus Jeesuksen puutarhahaudalla. Sinne siis. Toivoin kai jotain merkkiä "Flash and Light"-tyyliin. Hyvin mielin saavuin jumalanpalvelukseen odottaen jotain suurta. Olinhan rukoillut "olen valmis, tapahtukoon Sinun tahtosi".
Koko jumalanpalveluksen aikana ei tapahtunut mitään, ei mitään. Tai laulettiin virsiä ja rukoiltiin, luettiin Raamatun tekstejä ja puhekin oli, mutta ei mitään mulle!? "Jumala, missä sinä olet?", mietin, kuulutettiin jo viimeinen virsi, "ei ole todellista?" Sitten tuli kliseinen pyyntö papilta (tämäinen Victor Jack), että jos joku haluaa keskustella uskonasioista, niin hän on siihen valmis. Olin niin pettynyt tällaiseen normipyyntöön, mutta olinhan luvannut tarttua kutsuun, joten menin. Sinne siis.
Keskustelu tämän viisaan miehen kanssa muutti koko elämäni. Hänen puhuessaan mieleni rauhoittui ja minut valtasi harmonia. Olin niin tyytyväinen, että tämä uskoontuloni tapahtui juuri näin, eikä mitenkään muuten.
Minusta tuli vakivieras Puutarhahaudan jumalanpalveluksiin ja kävin innostavia keskusteluja niin Victorin kuin myös muiden paikan työntekijöiden kanssa. Sittemmin Victorista tuli vuonna 1999 syntyneen tyttäreni Sara Aili Victorian kummi. Eikä tässä vielä kaikki. Sain myöhemmin ennen kotiin lähtöäni tietää, että Victor ei ollut sanonut kutsua jumalanpalveluksen jälkeen tulla keskustelemaan pariin vuoteen, mutta tuolloin 16.11.1997 tuli hänelle pakonomainen tarve tehdä se. Syytä hän ei tiennyt...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti