Vanha lähtee paska jää paskasta nousee mopon pää

Tällainen sanonta tuli mieleen näin uuden vuoden aattona. Ja näinhän se on kun vanha vaihtuu ja uusi tulee tilalle. Tosin armeijassa vanha oli se "The juttu" ja uusi, se huonompi, oli "mopo".
Tämä vuosi on ollut kansakuntamme juhlavuosi. 6.12.1917 annettu itsenäisyysjulistuksen 100 vuotta on juhlittu monella tavalla teemalla 'Yhdessä'. Mitä tämä 'Yhdessä' oikein tarkoittaa? Onko se vain sananhelinää vai onko sillä joku syvempi merkitys?
Kun tarkastelee koko sadanvuoden historiaamme löytyy niin vahvoja yhdessäolon vuosia kuin myös eripuraisuuden, jopa väkivallalla hallitsemisen aikoja. Alkuvuodesta 1918 käyty sisällissota on kauhea esimerkki siitä mihin erimielisyydet voivat johtaa. Nousimme kansakunnan sisällä toisiamme vastaan ja seuraukset olivat verta ja väkivaltaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Samalla sota oli se siemen jonkinlaiseen eheyteen.
Lopullinen Suomen kansan yhdistyminen tapahtui sodissa yhteistä vihollista vastaan. Kaksi sotaa, rauhanneuvottelut, sotakorvaukset ja aluemenetykset aloittavat sen 'Yhdessä', mitä tänä vuonna juhlittiin. Sen teki yhteen katsominen, suuria erimielisyyksiä ei ollut, ja nyt saamme nauttia siitä kaikesta. Suomi on yksi maailman parhaista maista elää.
Parin viime vuosikymmenen aikana on eripuraisuus nostanut taas päätään sen verran, että tuo 'Yhdessä' on kyseenalainen. Eripuraa on luonut palkkaerot, pakolaisuus, epäoikeudenmukaisuus ja seksuaalinen häirintä. Tulevaisuuden näkymä on kehno. Vastakkainasettelun aika ei siis ole ohi. Jos nyt viimeistään eri instanssien johtajat eivät tajua muuttaa sekä johtamistapojaan että suhtautumistaan työväestöön, on jonkinasteinen konflikti enemmän kuin todennäköinen. Kaikki paha lähtee eriarvoisuudesta. Siihen ei auta edes tulevan vuoden 2018 teema 'Sovinto'.

Rakkaus

Jokainen meistä lienee sitä mieltä, että rakkaus on todella tärkeää. Lähes jokainen meistä lienee kokenut rakkautta. Se mitä rakkaus on, ei varmaankaan kukaan tiedä. Se on mysteeri. Pohdiskelenkin nyt rakkautta kahden ihmisen välisenä harmoniana eli mitä siihen minun mielestä kuuluu. Aakkosjärjestyksessä: kemia, kunnioitus, luottamus, läheisyys, seksi, vapaus, ystävyys. Käsittelen nämä minun mielestä tärkeysjärjestyksessä.
Kemiasta lähtee kaikki. Joku viisas on sanonut, että me valitsemme kumppanimme hajun perusteella. Tiedä häntä, mutta jos kemia ei toimi ja olemme kuin öljy ja vesi, ei toimi parisuhdekaan. Parhaimmillaan kaikki soljuu itsestään.
Vapaus on sitä, että teemme omia asioita ja annamme kumppanimme tehdä myös. Ei kysellä liikoja, mutta kerrotaan sitäkin enemmän. Ollaan rohkeita, ei heti hylätä toisen ideoita, vaan mutustellaan ja annetaan toisen toteuttaa itseään.
Ystävyys on sitä, että kumppani on se paras ystävä jolle kerrotaan kaikki...varsinkin hankalat asiat. Kerrotaan enemmän kuin vähemmän. Ystävän kanssa voi puhua mistä vaan, milloin vaan ja miten vaan.
Seksi merkitsee paljon. Sitä ei voi mitata määrässä, vaan laadussa. Jokainen parisuhde on erilainen myös seksin suhteen. Silloin kun molemmat ovat tyytyväisiä on se mittari, josta kannattaa pitää kiinni. Se on siinä!
Läheisyys on suuri kiintymyksen mitta. Toinen voi tulla toisen lähelle ja silloin otetaan vastaan, vaikka ei aina jaksaisi. Syli on paras paikka ihmiselle iästä riippumatta. Kosketus kertoo toisesta välittämisestä.
Luottamus liittyy oleellisesti ystävyyteen ja parisuhteeseen. Jos tämä osa-alue ei ole kunnossa, niin parisuhde hajoaa. Luottamus on se kulmakivi, joka pitää parisuhteen hyvänä. Ehken se kaikkein tärkein, mutta silti laitan sen "vasta" kakkoseksi.
Kunnioitus on se kaikkein tärkein. Kun kunnioitaa kumppaniaan ja parisuhdettaan, niin silloin se näkyy joka päivä, joka hetki, niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotona. Silloin myös parisuhde voi hyvin. Silloin on luottamusta, läheisyyttä, seksiä, ystävyyttä, vapautta ja kemiaa.
Jo Beatles sen sanoi: "All you need is love" vai sanoiko sen jo joku aikaisemmin?

Suomi 100,0054794520547945 vuotta

"On lottovoitto syntyä syntyä Suomeen" on sanonta, jonka moni meistä on kuullut. En tiedä kuka sen on sanonut, enkä viitsi KVG. Kysyn ennemminkin onko? Ja vastaan sitten blogini lopussa.
Luin taannoin nettiartikkelin, jonka mukaan "Kansainvälisten tilastojen ja vertailujen perusteella on edelleenkin lottovoitto syntyä Suomeen ja suomalaiseksi. Tilastokeskuksen kokoamien vertailutietojen perusteella 100-vuotias Suomi on maailman kärkeä 23 vertailussa."
Huh, huh, sanon mä. Itse kuulun hyvinvoivaan keskiluokkaan. Mimua voitaitiin kutsua kirjaimella C.  Perustelu jaottelulle on raha, joka ratkaisee aina. A=ökyrikkaat, joilla on rahaa mihin vaan. B=rikkaat, joiden ei tarvitse miettiä menojaan. C=keskituloiset, joiden menot ja tulot ovat suurinpiirtein tasapainossa ja ylimääräinen käytetään huvituksiin. D=porukka, joka joutuu elämään joskus velkarahalla ja toimeentulo on välillä taistelua. E=köyhät, jotka eivät tule toimeen ilman yhteiskunnan tukea. F=köyhät, joiden eläminen on jatkuvaa taistelua. G=täydellisesti syrjäytyneet. H=loput ihmiskunnasta. Mihin sinä kuulut? Kuinka monta prosenttia kuuluu luokkiin D-H? Kuka lvälittää kenestäkin? Milloin lisäämme lisää kirjaimia, jolloin H on uusi I.
Palaten artikkeliin missä Suomi on maailman paras? Siteeraan tätä Sari Vannisen (Uutissuomalainen) artikkelia. Tässä muutamia otteita.  "Eniten kärkisijoja Suomi saa yhteiskuntaoloihin liittyvissä vertailuissa - Suomea voidaan siis hyvällä syyllä sanoa maailman parhaaksi maaksi asua. Suomi on esimerkiksi maailman vakain valtion sijoittuessaan viimeiseksi muiden Pohjoismaiden ja Sveitsin kanssa maailman hauraimpien valtioiden listalla. Vakauteen liittyy se, että Suomi on maailman turvallisin maa Maailman talousfoorumin matkailuraportin mukaan. Talousfoorumin kilpailukykyraportin mukaan Suomessa on vähiten järjestäytynyttä rikollisuutta maailmassa, maailman riippumattomin oikeuslaitos ja maailman vakaimmat pankit. Lisäksi Suomessa on kansainvälisen ajatushautomo Legatum Instituten mukaan maailman paras hallinto. Harvardin ja Sydneyn yliopistojen vaaleihin keskittyvän projektin mukaan Suomessa on Tanskan ohella maailman vapaimmat ja luotettavimmat vaalit.

Sosiaalista kehitystä maailman maissa mittaavan tilaston mukaan suomalaisilla on maailmassa kaikkein eniten henkilökohtaista vapautta ja valinnanvapautta. Myös inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa Suomi on maailman kärkimaa. Ei siis ole mikään ihme, että Freedom House listaa Suomen maailman vapaimmaksi maaksi Ruotsin ja Norjan ohella. Poliitikot kiistelevät perustuslaista ja perusoikeuksien suojasta. Kansalaisten kannalta se kuitenkin toimii, sillä Suomi on Tanskan ohella maailman paras perusoikeuksien suojelemisessa. Edelleenkin Suomen peruskoulutus on Maailman talousfoorumin mukaan maailman parasta, ja Suomi on maailman lukutaitoisin maa. Myös terveydenhuolto toimii. Suomi kuuluu Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan maailman kärkimaihin vastasyntyneiden elinajanodotteessa ja Suomessa sattuu äitiyskuolemia vähiten maailmassa. Suomessa on YK:n mukaan maailman kolmanneksi pienin imeväiskuolleisuus. Myös ympäristöasioissa Suomi nappaa maailman kärkisijoja. Suomi on Yalen yliopiston laatimassa ympäristön kehitystä ja tilaa kuvaavassa vertailussa maailman ykkönen. Tuhansien järvien maa on itseoikeutetusti maailman vesirikkain maa, ja riskianalyysien mukaan Suomessa on maailman pieni riski altistua luonnononnettomuuksille. Suomi on myös Euroopan metsäisin maa YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAOn mukaan. Pääkaupunkien vertailussa Suomen pääkaupunki Helsinki nappaa kaksi kärkisijaa. Valittujen palojen mukaan Helsinki on maailman rehellisin pääkaupunki ja  Travellinkin mukaan Helsinki-Vantaa on maailman paras lentokenttä. Suomalaisille maistuvat yhä kahvi ja maito. Kahvinkulutustilastojen mukaan suomalaiset juovat eniten kahvia maailmassa. Maito ja terveys ry:n tilastojen mukaan suomalaiset juovat myös maitoa eniten maailmassa." Ja mikä tärkeintä: "Suomella on edelleen eniten kesäolympiamitaleja asukasta kohti."
Huh, huh, jos jaksoit lukea loppuun. Näillä mittareilla on lottovoitto syntyä Suomeen, on varmasti, mutta mitä ajattelevat luokat D-H?

#menot

Mä olen niin helvetin kyllästynyt epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Mun tekis tunteen tasolla vetää turpaan kusipäisiä ihmisiä, jotka kohtelevat toisia miten sattuu. Väkivalta ei kuitenkaan ole koskaan ratkaisu -päinvastoin.
Kun #metoo kampanja lähti liikkeelle, olin enemmän kuin tyytyväinen. Naiset ympäri maailman alkoivat avautua heitä kohtaamasta seksuaalisesta häirinnästä. Kaikki taisi alkaa Yhdysvalloista ja se levisi myös Eurooppaan. Nyt Ruotsi on etunenässä viemässä tätä tärkeää asiaa eteenpäin. Me olemme monesti seuranneet monessa asiassa Ruotsia. Käykö nyt näin? Sitä toivon koko sydämestäni.
Eduskuntamme on ollut kovin hiljaa. Syytä en tiedä, voin vain arvella. Tämä koko keissi seksuaalisesta häirinnästä on ollut liian suuri tabu, vallitseva käytöntö. Jokainen meistä voi miettiä mitä olemme tehneet tai olleet tekemättä. SDP on nostanut Salla Marinin johdolla seksuaalisen häirinnän tikunnokkkaan. Nyt myös muut politiikan naiset ovat rohkaistuneet. Hyvä näin.
Nyt me kaikki voimme tehdä parannuksen. Voimme lopettaa seksuaalisen häirinnän, mitä olemme tehneet enemmän tai vähemmän. Jos joku tietää, ettei ole sitä tehnyt, niin älköön aloittako. Kiitos siitä😊 Lopeta siis nyt tai voit joutua siitä vastuuseen. Jos olet mennyt rajan yli, niin varaudu rangaistukseen, ota se vastaan nöyrästi ja paranna tapasi. Selviät vähemmällä. Tärkeää on se mitä tulet tekemään, ei se mitä olet tehnyt. Näin maailma puuttuu paremmaksi.
Mä aloitan tästä hetkestä kampanjan #menot, joka osoittaa, että meissä miehissä on myös selkärankaa osoittaa seksuaalinen häirinnän nollatoleranssi. Haastan siis kaikki miehet laittamaan faceen, twitteriin, instaan, wherever #menot osoittaakseen, että me emme hyväksy seksuaalista häirintää. Myös sinä, joka olet sitä tehnyt, lopeta ja ota osaa. Älä enää jatka tätä törkeää toimintaa. Laitetaan siis hyvä kiertämään #menot.

Olen sotilas, tuntematon sotilas

Olen suorittanut kansalaisvelvollisuuteni katsomalla myös uusimman version Tuntemattomasta sotilaasta. Rainan ohjaaja Aku Louhimies tuomittiin jo ennen kuin filmiä oli palanut yhtään sekuntia. Hänhän ei voi kun epäonnistua. Kuinka hän voi edes ajatella koskevansa kansakuntamme reliikkiin. Sehän on pyhäinhäväistys. Edvin Laineen versio on kanonisoitu, joten poika lopeta heti, jos olet yhtään järkevä. Urasi on vaakalaudalla. Puhumattakaan näyttelijöistä. Kuka hullu haluaisi näytellä Rokkaa, Koskelaa tai Hietasta???
Meitä oli kolme sukupolvea katsomossa: mutsi 84v, faija 82v, meikä 55v, poika 20v ja tyttö 18v. Lähtökohta oli mielenkiintoinen, koska mun vanhemmat paitsi olivat tietty nähneet alkuperäisen leffan useasti, niin myös kokeneet teineinä henk'koht' ensi-illan vuonna 1955 ja oikean sodan lapsuudessaan. Lapseni eivät olleet koskaan nähneet "Lainetta" kokonaan, kun taas mä olen lukenut kirjan ja nähnyt tuon Suomen kaikkein aikojen katsotuimman elokuvan kymmeniä kertoja. Se on yksi mun suomifilmien suosikeista. Todellinen timantti!
Faija tykkäsi kyllä. Hän on vanhan liiton miehiä eikä osaa sofistikultivoituneesti analysoida taidetta. Luulen, että Akulle riittää hyvin "Hyvä oli!" Mutsi vertasi leffaa Bondiin. Niin paljon siinä oli kuulemma aksöniä, räiskettä ja pauketta. Hän ei myöskään voinut olla vertaamatta vanhaan. Hänen Laine vs Louhimies-asenteensa nousi koko ajan esille. Playoffs-lopputulos lienee 4-1 Laineelle eli kuitenkin jotain hyvääkin oli. Mutsin kunniaksi on todettava, että hän toi oman analyysinsä rohkeasti ja omalla erikoisella tavallaan esille. Mielipide on mielipide.
Molemmat lapseni diggasivat leffaa. Varsinkin poikani kehui koko leffaa antaumuksetta. Kun vielä muistetaan, et skidit ovat leffafriikkejä, eivätkä suomalaisen elokuvan suuntaan katso, niin heidän suhteen Louhimies onnistui kybällä! Ainoa, siis ainoa, kritiikki tuli siinä, et miks Robin oli mukana? Mä olin heidän kanssa täysin samaa mieltä. Turhaa rahastusta...
Seuraavana on vuorossa The Ultimate Judge-arvio, joka ei sisällä juonipaljastuksia. Sanon heti   alkuun, että Aku Louhimies osoitti tällä työllään nousseensa suomifilmissä korkeimmalle tasolle. Siellä olikin yksinäistä. Nyt Antti J.Jokinen sai seuraa. Mutta miksi?
Mä lähdin katsomaan uutta elokuvaa. Tottakai alitajuntani toimi Laineen suuntaan, mutta en antanut sen häiritä, vaan halusin aidosti tutustua Louhimiehen tuotokseen ja siinä ohjaaja/käsikirjoittaja onnistui kiitettävästi. Mä haen tunteita leffoissa ja Louhimies pääsi mun ihon alle. Tarina eteni jouhevasti Väinö Linnan ladulla, poiketen sopivasti Edvin Laineen ladulta, unohtamatta mitään tärkeää. Aku Louhimies onnistui tekemään Tuntemattomasta sotilaasta oman näköisen version, mikä korostaa hän erinomaisuuttaan rohkeana, ammattimaisena ohjaajana.
En tiedä kuinka paljon ohjaaja on vaikuttanut kuvaukseen, mutta se oli hienoa työtä. Tykkäsin kovasti kun eläimet olivat päässeet suureen osaan ja luonnon kuvaaminen kokonaisuudessaan oli todella kaunista. Missään kohtaan ei tullut sellainen olo, että olisin ollut leffan ulkopuolella. Kotirintaman mukaanotto oli todella nerokasta. Se toi sitä syvyyttä, mikä Laineelta puuttui. Rokan tuominen keskiöön oli täydellinen kymppi Louhimieheltä. Toinen nerokas teko oli Kariluodon vahva taustakertomus ja kasvutarina. Nämä mm. olivat sitä louhimiehisyyttä.
Sitten näyttelijöihin. En tiedä mitä he ajattelivat, kun roolinsa saivat. Meihin on niin iskostunut Laineen tuomat karaktäärit. Me tiedetään millasia ovat Koskela, Hietanen, Rokka, Lammio, Lahtinen...he elävöt meissä.  Kuinka siis tehdä rooli, joka olisi sama, mutta eri, omannäköinen? Tässä näyttelijät onnistuivat loistavasti. Rokkaa näyttelevön Eero Ahon jätän arvostelematta, koska hän on sen yläpuolella. Jussi on jo hänen! Rokan sijaan nostan neljä suoritusta kategoriaan "Magnifico" ja he ovat Lammio, Vanhala, Kariluoto ja Hietanen.
Samuli Vauramo (Lammio) ja Hannes Suominen (Vanhala) olivat katsoneet Laineen ja omaksuneet rooliensa maneerit loistavasti. Suominen oli niin Vanhala, olematta kuitenkaan replika, että ostin hänet heti. Lammion alkuperäinen näyttelijä oli yksi suomifilmin suurimmista, Jussi Jurkka, joka olisi ansainnut Jussin sivuroolistaan, jos se olisi jaettu. Lammio...anteeksi...Samuli Vauramo saanee sen nyt. Hän oli Lammio Lammion saappaissa. Rohkenenko sanoa jopa parempi kuin Jurkka. Vauramolla tosin oli etuna syvä ja hyvä hahmo, johon tutustua etukäteen.
Johannes Holopainen (Kariluoto) ja Aku Hirviniemi (Hietanen) taas kasvoivat tämän kolmetuntisen taideteoksen aikana sellaisiin sfääreihin, että oksat pois ja ellun kanat. Haapalainen tullee saamaan jatkossa paljon rooleja. Sen verran hänen herkkyytensä näkyi valkokankaalla. Hirviniemi osoitti ettei hän ole pelkkä koomikko, vaikka Hietasen roolissa sitäkin tarvittiin. Molemmat ehdolla Jussin saajiksi. Yksi vielä kiellon päälle. Janne Virtanen (Karjula) pienessä roolissaan oli aivan mahtava. Hän näytti sodan hierarkisen puolen loistavasti. Käskyä on toteltava, kävi miten kävi, tai sitten ei...
Mikään leffa, tai mikään yleensä, ei ole täydellinen. Leikkaus oli välillä, mutta vain välillä,  poukkoileva ja jotkut otot jäivät liian lyhyiksi, jopa mitäänsanomattomiksi. Ihan kuin Louhimies olisi halunnut saada näytille mahdollisimman paljon tavaraa. Elokuvissa sanonta "less is more" on hyvä taito. Kaksi virhettä paistoi silmääni. Toinen oli leikkausvirhe Rokan ampuessa ryss...venäläisiä sotilaita raivon vallassa ja toinen oli kun Rokan perhe lauloi virttä 30 kotona jouluna. Se kuuluu "kirkasna aina", eikä "kirkasta aina'. Liekö lipsahdus tai tarkoitus, mutta korviin se sattui. Mitäköhän Hilja Haahti sanoisi asiasta?
Tästä rankasta negatiivisesta murska-arviostani huolimatta annan täydet viisi tähteä tälle leffalle. Aku Louhimies, hyvä kun luotit itsesi ja veit päätöseen rainan, josta tuli luomuksesi. Jusseja ropisee, katsojaennätykset rikotaan, mutta uskon sinun eniten arvistavat sitä, että pysyit tuomaan tunteen valkokankaalta sydämeen ja mieleen. Se ei kaikilta onnistu.

Olen uskovainen

Miten joku voi tulla uskoon? Miten joku edes voi uskoa johonkin jumalaan? Ainakin näitä kahta kysymystä pyörittelin mielessäni ennen 16.11.1997, jolloin vastasin Jerusalemissa anglikaanipappi Victor Jackille "tahdon" kysymykseen "tahdotko antaa elämäsi Jumalalle uskoen hänen poikaansa Jeesukseen Kristukseen?"
Mun mummo, Maria, oli harras uskovainen. Muistan kun hän teki suununtaisin vain pakolliset työt ja kävi kirkossa, jos joku hänet sinne vei tai hän kuunteli radiosta jumalanpalveluksen - aina! Muistan myös hänen veisanneen virsiä, usein ilman virsikirjaa, ja näin hänet monesti kädet ristissä. Mummon kuullen ei saanut kiroilla ja ukkosella piti olla hijaa, maata siskonpedissä serkkujen kanssa, koska Jumala oli vihainen.
Oma lapsuuden kotini ei ollut näin harras. Vanhempani kyllä uskoivat Jumalaan ja käytiin me kirkossakin...ainakin juhlapyhinä. Iltarukous oli joka ilta "Tule Jeesus lapses luo, armos siunaukses suo, tue pientä horjuvaa, johda tietä oikeaa. Aamen!" Muistan käyneeni muutaman kerran pyhäkoulussa ihan pienenä ja rippikoulunkin minä sekä veljeni kävimme, mutta varsinaisesti uskon asioista ei kotona puhuttu. Kaipa me olimme tämän suhteen normiperhe.
Kun minusta tuli uskonnonope vuonna 1988, niin vasta silloin aloin kiinnostumaan teologiasta. Silloinkin vain tekniseltä kannalta.Monta vuotta meni niissä hommissa ja moni sanoi "miksi et lue papiksi, sust varmaan tulis hyvä pappi." Vastasin: "Mä en ole uskossa. En halua olla leipäpappi." Muistan jumalanpalveluksissa lukeneeni vain osia uskontunnustuksesta ja Isä meidän-rukouksesta. Siis ne, jotka olivat mielestäni totta.
Elämäntilanteeni oli ajautunut vuoden 1997 aikana sellaiseksi etten ollut tyytyväinen itseeni ja tekoihini. Päätin lähteä etsimään itseäni. Tiesin, että minulla oli tilillä tahaa 1200mk ja päätin ostaa lipun sinne minne asti tuo raha riittäisi. Katsoin Savon Sanomista matkoja ja lippu Irlantiin maksoi 1150mk. Sinne siis. Kävin tyhjentämässä tilini, niin yllättäen huomasin saaneeno 400mk eräästä duunijutusta. Takaisin lehden äärelle ja soittamaan Hasselle minne asti pääsee 1600 markalla. Jumalan tiet ovat mysteeri, sillä lippu Eilatiin, Israeliin maksoi 1595mk. Sinne siis.
Lähdin isänpäivää seuraavana aamuna kohti tuntematonta, vaikkakin Israelissa olin käynyt aikaisemmin. Sydän kurkussa, itkien, tein matkaa Kuopiosta kohti Eilatia, jonne samana iltana päädyinkin. Kaksi yötä vietin fyysisesti ja henkisesti kärsien Eilatissa kunnes päätin lähteä pois. Olin myynyt tavaroitani sen verran, että matkarahat oli koossa jonnekin, mutta minne? Saapuessani Eilatin linja-autoasemalle alkoi radiossa soida Stingin 'Mad About You', jossa laulettiin "A stone's throw from Jerusalem..." Sinne siis.
Rahaa mulla ei ollut, kun saavuin Jerusalemiin, mutta pääsin yhdeksi yöksi puhumalla retkeilymajaan, jossa asui porttoja, narkkareita ja publikaanenja. Seuraavana päivänä lupasin tehdä työtä ko. paikassa ja minulle luvattiin kaksi lisäyötä. Lauantai-iltana 15.11.1997 rukoilin ja luin Raamattua. Tiesin, että seuraavana päivänä olisi jumalanpalvelus Jeesuksen puutarhahaudalla. Sinne siis. Toivoin kai jotain merkkiä "Flash and Light"-tyyliin. Hyvin mielin saavuin jumalanpalvelukseen odottaen jotain suurta. Olinhan rukoillut "olen valmis, tapahtukoon Sinun tahtosi".
Koko jumalanpalveluksen aikana ei tapahtunut mitään, ei mitään. Tai laulettiin virsiä ja rukoiltiin, luettiin Raamatun tekstejä ja puhekin oli, mutta ei mitään mulle!? "Jumala, missä sinä olet?", mietin, kuulutettiin jo viimeinen virsi, "ei ole todellista?" Sitten tuli kliseinen pyyntö papilta (tämäinen Victor Jack), että jos joku haluaa keskustella uskonasioista, niin hän on siihen valmis. Olin niin pettynyt tällaiseen normipyyntöön, mutta olinhan luvannut tarttua kutsuun, joten menin. Sinne siis.
Keskustelu tämän viisaan miehen kanssa muutti koko elämäni. Hänen puhuessaan mieleni rauhoittui ja minut valtasi harmonia. Olin niin tyytyväinen, että tämä uskoontuloni tapahtui juuri näin, eikä mitenkään muuten.
Minusta tuli vakivieras Puutarhahaudan jumalanpalveluksiin ja kävin innostavia keskusteluja niin Victorin kuin myös muiden paikan työntekijöiden kanssa. Sittemmin Victorista tuli vuonna 1999 syntyneen tyttäreni Sara Aili Victorian kummi. Eikä tässä vielä kaikki. Sain myöhemmin ennen kotiin lähtöäni tietää, että Victor ei ollut sanonut kutsua jumalanpalveluksen jälkeen tulla keskustelemaan pariin vuoteen, mutta tuolloin 16.11.1997 tuli hänelle pakonomainen tarve tehdä se. Syytä hän ei tiennyt...

Messutaan

Jumalanpalveluksia on pidetty varmasti niin pitkään kuin on ollut ihmisiäkin. Ensimmäiset jumalat ovat löytyneet luonnosta kunnes kehityksen, sivistymisen ja ajan myötä jumalat ovat saaneet inhimillisiä piirteitä. Kysymys kuuluu: Onko jumalia tai Jumalaa olemassa?
Uskonnot ovat kaikkinensa varsin nuoria, jos ei oteta huomioon luonnon uskontoja. Vanhin vielä esillä oleva tunnettu uskonto, jonka palvomissa jumalissa on inhmillisiä piirteitä, lienee Intian vedalaisuus (nykyään hindulaisuus), joka sekin on "vain" noin 4000 vuotta vanha. Tuhat vuotta aikaisemmin varsin viisas kansa, sumerilaiset, palvoivat myös, mutta sitä uskuntoa ei ainakaan julkisesti esiinny. Sittemmin uskontoja on syntynyt kuin sieniä sateella.
Kun me ihmiset "keksimme" uskonnon, niin tuli tarve kokoontua yhteen - syntyi jumalanpalvelus. Pikku hiljaa jumalanpalveluksen ympärille alkoi kehittyä erilaisia piirteitä, joista puhe, äänet, musiikki lienevät niitä ensimmäisiä. Varsinkin musiikin kehittymisen myötä jumalanpalvelus sai mielenkiintoisia piirteitä. Kristillinen kirkko tosin suhtautui alussa varsin kielteisesti musiikkiin, koska se liitettiin niin oleellisesti roomalaisiin epäpalvontamenoihin ja orgioihin. Nyttemmin se on luonnollisesti tärkeä osa jumalanpalveluselämäämme...siis musiikki!
Kun olin pieni poika niin messu oli katolisen kirkon omaisuutta. Ehtoollistakin jaettiin varsin kitsaasti. Nyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa jaetaan ehtoollista vähintään kerran viikossa ja joka sunnuntai messussa. Messukävijöistä suurin osa käy ehtollisella, joten muutos on ollut merkittävä.
Itselleni jumalanpalvelukset, varsinkin ennen vuotta 1986, jolloin minusta tuli uskonnonopettaja, olivat varsin puuduttavia. Pikku hiljaa aloin työni myötä löytää jotakin miellyttävää näistä pitkäveteisistä tilaisuuksista, jossa joku puhuu jotakin mitä en ymmärrä, musiikkikin oli ihan karseaa. Tultuani uskoon 1997 alkoi jumalanpalvelukset ja messut saada sanan muodossa uusia ulottuvuuksia, musiikki oli silti edelleen karseaa. Klassinen musiikki kirkoissa oli ok, mutta virret eivät. Edes opiskelu papiksi ei tuonut asennemuutosta.
Varsinainen läpimurto tapahtui 2005, jolloin aloin kehitellä ystävieni kanssa MetalliMessua. Halusimme tehdä messun, jossa virret on sovitettu metallimusiikkiin. Ensimmäinen MetalliMessu oli 2006 ja sitä myötä minusta tuli kertaheitolla virsifani.
Messuista on muodostunut minulle viimeisen kymmenen vuoden aikana yksi hengellisen elämäni kulmakivistä. Ei pelkästään virret, vaan se kokonaisuus, jossa olemme yhdessä pitkän perinteen jatkona tekemässä jotain ihmistä suurempaa, suuremmalle kuin ihminen. Kaikki messut, jumalanpalvelukset ja hartaushetket ovat tänään minulle tärkeitä, mutta eniten sydämeni sykkii erityismessuille, joista se rakkain on MetalliMessu❤️

Martti Luther eilen, tänään, huomenna

Kuka ei vielä tiedä mitä tarkoittavat somekupla tai punavihreäkupla tai sosiaalinen kupla? Oli lapsella sitten mikä nimi tahansa, niin tarkoitus on sama. Siinä kuplassa elävät katsovat samaan ja eivät juuri hyväksy vastaväitteitä ajamaansa asiaan. Kuplassa hykerrellään, hymistellään ja kaikki, jotka ovat liikaa eri mieltä syrjäytetään. Hänen annetaan ymmärtää, että "our way or highway" Jos oikein kriittisesti tarkastelemme, niin kuulummeko itse johonkin kuplaan? Varmasti!
Isojen yhteisöjen sisällä on on pienempiä kuplia. Voisi sanoa, että maapallo on se isoin kupla. Siitä lähdetään sitten pienimpiin päätyen lopultta itseemme. Elämmekö omassa kuplassame?
Reilu 500 vuotta sitten Saksin kansalainen, Martin Luther, eli katolisen kirkon kuplassa. Kaikki mitä kirkko julisti oli totta ja oikein. Pikkuhiljaa hänkin aloitti oman mietintänsä "mikä on totta, mikä ei, mikä on oikein, mikä ei?" Se johti 31.10.1517 95 teesin julkaisuun, jotka muuttivat maailmaa ainakin Pohjois-Euroopassa. Teesien ansiosta tai takia syntyi kolme uutta kirkkoa (anglikaaninen, reformoitu, luterilainen), joista myöhemmin irtautui pienempiä kirkkokuntia. Pirstoutuminen oli selviö. Näiden myötä vaikutus kansalaisiin on ollut suurempi kuin ehkä huomaammekaan.
Uskonpuhd...anteeksi, reformaation myötä kirkko ajautui valtion huomaan, mikä tietysti miellytti valtaapitäviä, sillä olihan katolisella kirkolla monissa maissa varsin suuri omaisuus. Suurin vaikutus on kuitenkin ollut henkinen. Kun tänä päivänä tarkastelemme minne reformaatio eteni, niin voimme päätellä asian vaikutuksen ihan itse. Jätänkin sen siis jokaisen lukijan hoteille. Alkuperäiset protestanttimaat ovat Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti, Saksa, Sveitsi, Englanti. Sittemmin aate on levinnyt myös muuanne, mutta ei siitä nyt sitten sen enempää...
Lutherin tarkoitus ei ollut hajottaa katolista kirkkoa osiin, mutta kaikkea ei voi hallita, kun kansa ottaa vallan käsiin. Luther halusi vain uudistaa kirkkoa, mutta pänkkä paavi ja pänkät kardinaalit näkivät vain oman kantansa sieltä kuuluisasta norsunluutornista. Tuntuuko tutulta? Kyllä kansa tietää...

#metoo

Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistus ja erityisesti sen toinen artikla on ollu mulle se elämän kulmakivi, major value: Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.
Mä olen kasvanut ympäristössä, missä olen nähnyt mutsin duunin kautta lapsia, nuoria, joilla ei ole ollut helppoa. Heidän vanhempansa eivät ole huolehtineet lapsistaan, vaan ovat käyttäneet huumeita, alkoholia, diilasivat niitä holtittomasti. Toiset lapset olivat pahasti vammaisia tai sairaita. Heidän kanssaan olen ollut leireillä ja tekemisissä pienestä pitäen. Mä olen saanut kasvatuksen, jossa arvostetaan ihmistä. Yksi mun motoista on 'ihmisen koskemattomuus on ehdoton'. Mä en ole ikinä koskenut kehenkään, jos hän ei ole sitä halunnut.
Viime viikkoina on seksuaalinen häirintä noussut vahvasti esille. Amerikkalaisen elokuvateollisuuden moguli Harvey Weinsteinin törkeä käyttäytyminen naispuolisia näytteilijöitä kohtaan on noussut suureksi puheenaiheeksi koko maailmassa. Se on aiheuttanut globaalisen kampanjan #metoo ja  ketjureaktion, jolle en toivo loppua ennen kuin mahdollisimman moni törkeys tulee esille. Suomessakin on nostettu samanmoisia asioita, jotka ovat kohdistuneet nimenomaan naispuolisiin näyttelijöihin. Miksi vasta nyt?
Jos lähdetään siitä ajatuksesta, että molempia sukupuolia häiritään seksuaalisesti yhtä paljon (mikä ei siis ole totta), mutta leikitellään sillä ajatuksella näin. Jos lähtökohta on se, niin kysyn kuinka monta prosenttia molemmista sukupuolista kokevat häirinnän olevan epäasiallista? Kaikki seksuaalinen häirintä on väärin, oli se sitten henkistä tai fyysistä, mutta kyllä me miehet ollaan tässä se ykkönen ja lähes kokonaan se sukupuoli, joka sitä tekee. Miksi?
Onneksi tämä törkeä käyttäytymismalli, jonka kaikki ovat tietäneet, mutta lähes kukaan ei ole uskaltanut syystä tai toisesta tuoda sitä esille, tulee nyt näkyväksi, estetyksi ja tuomittavaksi. Mä en ymmärrä yhtään miestä, joka tätä tekee. Jätän tarkoituksella naiset tällaisesta käyttäytymisestä pois, koska se on heillä merginaalista ja vielä marginaalisempaa on se, että me miehet koemme sen olevan ahdistavaa tai pelottavaa.
Mies, katso siis peiliin ja kysy itseltäsi "olenko häirinnyt seksuaalisesti naista"? Jos et ole, niin jatka samalla tiellä. Jos olet, niin muuta tapasi, äläkä ikinä enää tee sitä. Mieti myös miksi teet sitä. Hae tarvittaessa apua. Sitä kyllä löytyy. Itse en ole koskaan kokenut naisten puolelta seksuaalista häirintää. Sen sijaan miesten puolelta kyllä...#metoo.

Hamilton - An American Musical

Meikä on kulttuurifriikki. En voisi kuvitella elämää ilman sitä. Mulle on tärkeää käydä elokuvissa, teatterissa, museoissa, lukea kirjoja, nauttia urheilusta, olla taiteen parissa. Joka viikko jotakin ja se tapahtuu rakkaudesta kaikenlaiseen kulttuuriin. Se on elämäntapa.
Vaikka olen kokenut kulttuurinkokija, niin aina silloin tällöin saan kokea jotakin, mikä on käänteentekevä, pysäyttää miettimään, jopa salpaa henkisesti hengen. Näin tapahtui viime keskiviikkona 11.10. New Yorkin Times Squarella Richard Rogers teatterissa. Siitä asti olen miettinyt miksi näin?
Sain tuolloin tilaisuuden mennä katsomaan huippusuosittua Hamilton-musikaalia. Liput ovat oikeastaan loppuunmyydyt jo koko kaudeksi ja tämä spektaakkeli kiertää nyt eri puolella Yhdysvaltoja. Varauksia tehdään jo vuodelle 2020 ja siitäkin eteenpäin. Lisäksi musikaalin Euroopan uusinta ensi-ilta on Lontoossa kuluvan vuoden joululukuussa. Mikään ei tunnu pysäyttävän Hamiltonia.
Musikaali kertoo 1700-luvun lopun Yhdysvaltojen itsenäisyyden syntyajasta ja maan ensimmäisen valtiovaraiministerin Alexander Haliltonin elämästä rap- ja hiphop-musiikin keinoin. Alkujaan kaikki näyttelijät olivat latinoja tai mustia. Lähtökohdat tälle upealle mestariteokselle olivat siis varsin rohkeat, jopa ristiriitaiset. Tie Broadwaylle olikin kivinen ja kesti jopa 10 vuotta. Silti musikaalin luoja, Lin-Manuel Miranda, piti päänsä, uskoi itseensä ja tuotteeseensa, vaikka häneen ei juuri kukaan muu uskonut. Nyt hän on kaikilla mittareilla yhden maailman kaikkien aikojen parhaimman musikaalin isä ja suosionsa huipulla.
Miranda kutsuttiin presidentti Barack Obaman toimesta Valkoiseen taloon vuonna 2009. Siellä Miranda kertoi musikaalin ideasta ja esitti Hamiltonin biisejä. Musiikista tykättiin, mutta hänelle myös kohteliaasti naurettiin. Keitä muka oikeasti voisi kiinnostaa tämän lähes tuntemattoma miehen, Alexander Hamiltonin, elämäntarina. Nyt Hamiltonista puhutaan jopa kansakunnan isänä! Obaman vaimo, Michelle Obama, sanoi ensi-illan aikoinaan nähtyään musikaalin olevan maailman paras kautta aikojen ja presidentti Obama itse sanoi osuvasti: "Who's laughing now."
Ja kyllähän tämä musikaali oli tajunnanräjäyttävä. Siinä on niis sanotusti kaikki kohdallaan. Miranda on suorastaan nero ja on aloittanut teatterisa uuden ajan. Rap- ja hiphopin sekoittaminen historialliseen tapahtumaan on ollut paitsi nerokasta niin myös onnistunut täydellisesti. Mukaantempaava musiikki, isot tanssikohtaukset, hyvät näyttelijät, rullaava käsikirjoitus ja käsittämättömän upea ohjaus luovat musikaalille sellaiset puitteet, että hyvin yksinkertainen lavastus ja puvustus vain korostavat tämän tuotannon erinomaisuutta. Jos joku pääsee näkemään tämän misikaalin, niin menkää, vaikka se maksaakin paljon. Kulttuuriminänne ei ole entisellään nähtyänne Hamilton-musikaalin. Ars longa vita brevis - taide pitkä, elämä lyhyt.

Amerikka, ihme maa...

Historia on mielenkiintoista. Historiaa tehdään, mutta sitä luetaan jälkikäteen. Eri tapahtumien syyt ja seuraukset on "helppo" todeta miksi ja miten kaikki tapahtui. Ongelma vaan on se, että tulkintoja on niin monta. Esimerkiksi WTC-tornien tuhoutuminen on yksi kaikkien salaliittojen äideistä. Varmaa on vain tornien tuhoutuminen.
Amerikan historia on mielenkiintoinen. Aivan käsittämätön miljoonien maahanmuutto, itsenäisyysjulistus, sisällissota. maan rakentaminen ja kaikki sodat sisältävät niin tutkijoille kuin myös meille muille paljon mielenkiintoa. Eikä pidä unohtaa alkuperäiskansaa, jota virheellisesti kutsutaan intiaaneiksi euroopalaisten valloittajien vuoksi.
Yksi niistä valloittajista oli italialainen Cristoforo Colombo, joka luuli kuolemaansa asti löytäneensä Intian! Tämä Espanjan kruunun alla purjehtinut konkistadori oli kieltämättä rohkea, mutta hänen saavutuksensa ovat vähintäänkin kiistanalaiset. Miltä tuntuisi se, että joku tuntematon tulisi kotiisi, ottaisi sen omistukseensa ja sanoisi vieraalla kielellä paikan olevan ihan jotain muuta kuin se oikeasti on? Lopuksi vielä kaikki asiaa vastustavat tapettaisiin...
Ensi viikon maanantaina eri puolilla Yhdysvaltoja juhlitaan maanosan "löytäjää" Kolumbusta. On paraateja ja erilaisia tilaisuuksia. New Yorkissa on ehkäpä Amerikan suurin paraati 5th Avenuella. Kaupungista löytyy myös katu ja alue, jotka ovat nimetty tämän "suuren" "tutkimusmatkailijan", löytöretkeilijän" mukaan. Tuolloin suurin osa amerikkalaisista juhlii tietämättä mitä 1400-luvun lopulla oikeastaan tapahtui. Kuitenkin ensimmäiset mantereella vierailijat lienevät viikingit Leif Eerikinpojan johdolla. Nimen manner on saanut todistetusti mantereella 1500-luvun alussa käyneen Amerigo Vespuccin mukaan, joka sanoi kuuluisat sanat: "One small step for man. One giant leap for mankind" ja loppu on historiaa...

"We're all living in Amerika, Amerika ist Wunderbar. We're all living in Amerika, Amerika, Amerika." -Rammstein-

Nobelin rauhanpalkinnon saavat Donald J.Trump ja Kim Jong-un

Otsikon luettuasi varmaan haukkasit sitä kuuluisaa väärää palaa. Toivottavasti et kuitenkaan juonut samalla mitään. Voisiko tämä olla mitenkään mahdollista?

Juuri nyt Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean välit ovat pahasti tulehtuneet. Maiden johtajat uhittelevat toisilleen kuin pahaiset kakarat. En ole ihan varma ymmärtävätkö he, että mahdollinen alkava sota voisi suistaa koko maailman menon raiteiltaan...joskin joidenkin mielestä me ollaan jo nyt sivuraiteella. Joka tapauksessa sota on aina se kaikkein huonoin vaihtoehto. Itse asiassa se ei saisi olla edes mahdollinen vaihtoehto.

Maailmassa käydään sotia tai sodiksi kutsuttavia lähes kaikissa maanosissa. Laajemmasta maailmansodasta on kuitenkin jo tovi, yli 70 vuotta. Me tiedämme mitä kauheuksia sota tuo tullessaan ja tiedämme myös rauhan merkityksen. Tämän päivän päättäjillä ei kuitenkaan ole henkilökohtaisia kokemuksia sodan julmuuksista ja vaikutuksista. Siksi jopa sota voi tuntua heistä "mukavalta kokeilla". Saahan siinä ainakin kokeilla oman maan sotastrategioita ja aseteollisuus kiittää. Menen nyt näiden kahden maan johtajan pään sisään. Aloitan Pohjois-Korean johtajasta Kim Jong-unista.

Hän saa näyn. Hän alkaa hieroa rauhaa joka suuntaan, erityisesti Yhdysvaltoihin. Koko maailma on kiinnostunut hankkeesta. Kaikki maailman maat ja suuryritykset lupaavat tukea rauhanneuvotteluille, jotka lopulta tullaan aloittamaan polittisesti neutraalissa maassa. Pikkuhiljaa rahavirrat suuntaavat Pohjois-Koreaan ja maa alkaa voida paremmin. Samalla sekä Kim Jong-un että Donald J.Trump ovat maailman valokeilassa. He ovat suosituimpia kuin koskaan. Donald J.Trump matkustaa suuren kohun saattelemana Pohjois-Koreaan ja vastavierailu tehdään seuraavana vuonna. Rauha saadaan aikaan ja koko maailma huokaisee helpotuksesta. Lopulta Koreat yhdistyvät. Yhdysvaltojen presidentin ei tarvitse kuin olla öllötellä. Kääntöpuolena on se, että hänen jatkokautensa on turvattu, mutta kaikkea ei aina saa mitä haluaa.

Ja nobelin rauhanpalkinnon saavat Donald J.Trump ja Kim Jong-un...

Minä lupaan...

"Minä N. N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon."

Tätä lupausta mietin kovasti ennen pappisvihkimystäni liki 15 vuotta sitten: Pystynkö siihen? Mulle sanottiin jo 80-luvulla, kun toimin uskonnonopettajana, "miksi et ryhdy papiksi"? Vastaukseni oli "minä en usko kuten pappi uskoo". Sittemmin 90-luvun loppupuolella usko tavoitti minut ja päätin lähteä lukemaan papiksi. Halusin olla rehellisesti pappi. Sitten opiskeluaikana törmäsin tähän pappislupaukseen ja kasvoin siihen sisälle. Lopulta uskoin voivani toimia papintyössä lupauksen mukaisesti.

Viime aikoina olen miettinyt mitä tuo lupaus pitää sisällään. Kuluvalla viikolla ystäväni, kollegani, tuomittiin pappislupauksen rikkomisesta. "Rangaistus" oli vakava moite. Rangaistus on lainausmerkeissä, koska sellaista rangaistusta kuin "vakava moite" ei ole olemassa. Syy, miksi hän sai tämän rangaistuksen oli se, että hän vihki avioliittoon samaa sukupuolta olevan parin; avioparin molemmat osapuolet olivat miehiä. Tämä vihkiminen tapahtui 1.3.2017, jolloin samaa sukupuolta olevien vihkiminen tuli yhteiskunnan puolelta sallituksi. Sittemmin vihkimisiä on eri pappien toimesta tapahtunut kymmeniä. Myös ystäväni, kollegani, on vihkinyt uudestaan. Osa näistä vihkimisistä mennee kirkon tuomiolle. Muutamia näistä jo käsitellään.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon korkein päättävä elin on kirkolliskokous, joka kokoontuu Turussa kahdesti vuodessa, touko- ja marraskuussa. Siellä päätetään mm. kirkon kanta samaa sukupuolta olevien vihkimiseen, joka ei siis nyt ole kirkon lain ja järjestyksen mukaan mahdollista. Pappi joutuu nyt taiteilemaan monen lain sokkelossa toteuttaessaan samaa sukupuolta olevien vihkimisiä. Rikkooko pappi tässä pappislupausta, jossa ei puhuta mitään vihkimisistä? Pappislupauksessa puhutaan sakramenttien oikeasta jakamisesta, mutta aviolitto ei ole sakramentti, pyhä toimitus. Ev.lut. kirkon sakramentit ovat kaste ja ehtoollinen, jotka kirkkomme perustaja Martti Luther päätti noin 500 vuotta sitten. Katolisella kirkolla oli tuolloin 7 sakramenttia, mutta Luther perusti päätöksen Raamattuun, jossa Jeesus itse on asettanut nämä kaksi. Lutherin mukaan muut 5 (konfirmaatio, papiksi vihkiminen, avioliitto, parannuksen tekeminen, sairaan voitelu) eivät olleen Raamatun mukaisia Jeesuksen asettamia ja siten myös eivät pyhiä toimituksia.
Kirkkojärjestys, joka määrää mm. papin toimista, ei puhu kuin aviopuolisoista, sukupuolta ei mainita. Sen sijaan Kirkkojärjestyksen 5. luvussa puhutaan papin virasta näin: Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi. Papiksi vihittävän tulee olla jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen. Papin tulee olla suorittanut yliopistossa sellaisen teologisen tutkinnon, jonka piispainkokous on hyväksynyt pappisviran kelpoisuusvaatimukseksi sekä muutoinkin pappisvirkaan soveltuva.
Siis aika veteen piirretty virka. Mitä ovat jumalaapelkäävä, kristillisestä elämästä tunnettu ja muutoinkin pappisvirkaan sopiva? Näitä ja pappislupausta mietin. Tähän Jumala minua auttakoon.

Antti Rinne Au Revoir

Suomen Sosiaalinen Demokraattipuolue on perustettu vuonna 1899. Huh, huh! Kohta 120 vuotta vanha puolue on kokenut näiden vuosien aikana monen moista. Alkuperäinen nimi oli Suomen Työväenpuolue, joka tänä päivänä olisi kovin trendikäs, koska kaikki haluavat olla sitä. Nimi vaihdettiin vuonna 1903 Forssassa varsin rohkeasti, sillä valtaapitävien Venäjän johto kenraalikuvernööri Bobrikovin johdolla ei halunnut sanaa 'sosiaalidemokratia' Suomen poliitikkaan mukaan. Pää pidettiin ja näin syntyi SDP.
Kaikki jotka väittävät muuta ovat väärässä seuraavan suhteen. SDP on saanut aikaa vuosien saatossa niin paljon duunareille, työväestölle, tavallisille ihmisille, hyvää aikaan, että muut puolueet kalpenevat ja voivat vaan nöyrästi myöntää puolueen erinomaisuuden. Ilman demareiden rohkeutta olisi moni hyvä jäänyt saamatta. Tänä päivänä Suomen hyvinvointivaltio on paljon vasemmiston ansiota.
Kaksi kovaa syntiä laittaisin demareiden syyksi näiden lähes 120 vuoden aikana. Ensimmäinen oli Suomen tasavallan itsenäisyyden syntyaikana, jolloin demarit perseilivät ja halusivat kuunnella liikaa Venäjää. Onneksi porvarit pitivät pintansa ja Suomi itsenäistyi. Toinen oli puoluekokous vuonna 2014, jolloin Antti Rinne valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Siitä alkoi alamäki.
Olin Mäntsälässä, jossa Antti Rinne asuu, töissä peruskoulun opettajana vuosina 2007-09, jolloin törmäsin hänen toimintatapoihin ja huomasin heti hänen olevan öky, despootti, ajattelematon ja omaannapaantuijottaja. Mulla on hänestä niin käsittämätön tieto, että en viitsi sitä tähän edes kirjoittaa. Se osoittaa ko. henkilön olevan täysin kykenemätön johtamaan mitään lafkaa 2000-luvulla.
Se mitä demarit tulevat tekemään, jos haluavat päästä hallitukseen vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen on se, että puoluehallitus syksyllä päättää uudesta puoluekokouksesta kesälle 2018 ja silloin valitaan uusi nykyaikainen puoluejohtaja, joka vie demarit vaalivoittoon, SDP ihmisen puolella, on aina ollut, mutta nyt on aika vaihtaa ju(n)ttajohtaja pois. Tällöin minäkin voin äänestää heitä.
Antti Rinne on passé.

Elää kuin viimeistä päivää

Yksi suosikkiyhtyeistäni, Nelja Ruusua, esittää kappaleen 'Elän vain kerran', jossa sanotaan "jospa onkin niin että elän vain kerran". Toteamus lienee sarkastinen, mutta siinä piilee suuri viisaus. Osaammeko ajatella elämän hektisessä kourussa itseämme ja muita, luontoa ja tulevaisuutta? Miksi meillä on kiire ja, erityisesti, mihin meillä on kiire?
Buddhalaiset sanovat heti alkuun, että elämä on kärsimystä. Ei siis kovin lohdullinen näky. Monissa muissakin uskonnoissa korostetaan kärsimystä. Meidän "rakkaassa" kristinuskossa on sanonta "kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat". Wtf? Mitä on tämä, tämä elämä maan päällä, jos täällä pitää kärsiä ja sitten kuoleman jälkeen (josta ei ole edes faktuaalista varmuutta) saadaan joku palkinto? Jospa unohdetaan uskonnot vähäksi aikaa ja keskitytään inhimilliseen elämään hetkeksi. Mennään miettimään, mennään perusasioihin, mennään alkulähteille, mennään ihmisen syntymään, mennään omaan syntymäämme.
Kysytään "mikä on elämän tarkoitus"? Tätä lienee ihmiskunta miettinyt jo tovin ja joudun arvon lukija tuottamaan pettymyksen sinulle - ehken emme löydä sitä nytkään. Arvaus on silti hyvä juttu, koska se voi sisältää joko koko totuuden tai osan siitä...tai mennä kokonaan ohi. Lähdemme siis arvauspolulle.
Jos lähdetään siitä, että paha tuottaa useimmiten pahaa ja hyvä tuottaa useimmiten hyvää, niin miksi emme tekisi enemmän hyvää niin itselle kuin myös muille. Tämä "muille" tarkoittaa kaikkia, jotka tällä maapallola elävat ja ovat. Kaikki lähtee itsestä. Kun teemme sellaista mikä tuottaa itselle mielihyvää ilman, että toiset siitä kärsivät, olemme oikealla tiellä. Kuin huomaamatta alamme ottaa muut huomioon, niin positiivinen, harmoninen, kehä ja energia on ympärillämme - usko pois! Osaamme silloin siis nauttia elämästä uusin silmin.
Tottakai elämässä on tekijöita, joita emme voi hallita. Ne pitää vain hyväksyä, niihin ei pidä jäädä rypeämään. Jos tämä kaikki tuntuu liian yksinkertaiselta tyyliin "helppo sun on puhua", niin lopetan tämänkertaisen blogini lainaten viisaampien sanoja: "Pitkäkin matka täytyy aloittaa yhdellä askeleella".

55+

Mä en ole digannu omista synttäreistä oikein ikinä. Sen sijaan lapsien ja muiden synttärit ovat olleet prioriteet 1. Mä oon järkänny satoja synttäreitä kaikille muille ja täysin puhtaalla sydämellä, aidosti, rakkaudella❤️Jotenkin just nyt mulle on noussu tärkeeksi tämän vuoden omat synttärit tänään 25.08.2017, jolloin täytän 55 vuotta. En tiedä miksi???
Mutsi ja faija kertoivat hauskoja juttuja 55 vuoden takaa. Kätilö oli sanonut, että tyttö sieltä syntyy. Nimeksi oli valittu Hannele. Yllätys oli suuri, kun mä synnyin. Kätilö oli kuulemma sanonut "tää kyl on poika, sil on munat ja kaikki".
Toinen merkittäva juttu oli ku faija, joka siihen aikaan ei päässy synnytykseen mukaan, lopetti röökaamisen sillä hetkellä, kun hän kuuli, että poika tuli. Oisko käyny niin, jos ois tyttö syntynyt, tarina ei kerro, eivätkä mutsi ja faija "muista".
Joka tapauksessa  mun alku oli onnellinen, koska mutsi ja faija olivat halunneet toista lasta jo pari-kolme vuotta, isobroidi oli isyntynyt kolme ja puoli vuotta aikaisemmin ja mua odotettiin kovasti...tosin tyttönä.
Näin 55 vuotta myöhemmin mietin omaa elämääni todella laajasti. 55 on mulle joku kulminaatiopiste, jonka jälkeen moni asia on toisin...tai sitten ei. Olen lähempänä 60 v kuin 50v. Eläkeikään on reilu 10v. Näin tulee mietittyä mitä haluaa tehdä isona. Aika näyttää mitä tulee tapahtuman. Kaikki on nyt ihan hyvin, mutta riittääkö se?
Yksi elämäni motto on ollut "Risks must be taken", toinen "Jos pelkäät kritiikkiä, älä tee mitään", kolmas "Love conquers all". Näistä summa summarum on se, että jotakin "suurta"  tulee vielä tapahtumaan mun elämässä...tästä lähetään liikkeelle. Muuten, tasan 55 vuotta sitten klo 22.10 mä synnyin...I was born and cried for the first but not the last time😊

1v-juhlablogi

Aloitin blogin kirjoittamisen noin 15 vuotta sitten. Minut oli tuolloin vihitty papiksi ja ajattelin, että voisin avata joitakin tärkeiksi pitämiäni asioita ilmoille. Kenties niitä joku lukisikin, mutta kirjoittaminen ainakin olisi monella tavalla terapeuttista. Mulla teksti syntyy nopeasti. Gradun leipätekstin kirjoitin kolmessa päivässä ja koko gradun kolmessa viikossa. Kirjoitan aina sydämestä, tunteella, järki seuraa perässä tai korkeintaan rinnalla.
Rakas vaimoni kuoli 17.6.2008 ja keskityin oleellisimpiin asioihin kuten lasten kanssa elämiseen. Olihan heitä kolme alaikäista ja yksi 18v. Blogi siis jäi, mutta muistan yhden ystäväni sanoneen "ymmärrän ettet jaksa, mutta sun kirjoitukset olivat piristysruiske ankeaan elämään, toivottavasti et lopeta, vaan pidät tauon".
Tuo tauko kesti noin kahdeksan vuotta ja tasan vuosi sitten alotin nu-blogini. Tähän sain kannustusta myös lähipiiristäni. Jos voin blogillani auttaa edes yhtä ihmistä, niin olen onnistunut. Luin ohjeita mitä tämän päivän hyvä blogi kantaa sisällään. Yksi yksi niistä oli: Rajaa blogisi yhteen aihepiiriin, niin sitä luetaan varmimmin. No, mä tein blogistani rajattoman. Kirjoitan ihan mistä sattuu, mutta pyrin hyvään, aina.
Lopetan juhlablogini osoitettuna meille suomalaisille ja Suomessa asuville käyttäen Johanneksen, Shakespearen ja Martin Luther Kingin sanoja:

Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.
- Johannes -

Doubt thou the stars are fire;
Doubt the sun doth move;
Doubt truth to be a liar;
But never doubt I love.
- William Shakespeare -

Darkness cannot drive out darkness: only light can do that. Hate cannot drive out hate: only love can do that.
- Martin Luther King jr -

Kirkon tilasta 2017 ja vähän muutakin...

Kristinuskon syntyajankohdasta voidaan olla montaa mieltä. Osa väittää sen syntyneen Jeesuksen myötä joko syntymästä, kasteesta, "kuolemasta" tai ylösnousemuksesta alkaen. Jotkut sanovat sen syntyneen alkuseurakunnan kokontumisesta tai Paavalin matkojen seurauksena. Varsinaisesti kristinusko tuli hyväksytyksi 300-luvulla Rooman keisareiden, Theodosius ja Konstantinus, myötä. Fakta kuitenkin on se, että kristinusko on maailman laajimmalle levinnyt ja määrällisesti suurin uskonto; laskennasta riippuen noin joka kolmas maailmankansalainen on kristitty.
Riitoja on varmasti ollut useita kertoja, mutta ensimmäinen todellinen särö syntyi Rooman valtakunnan hajottua 395 AD. Paljon ehti varmasti tapahtua ennen idän ja lännen kirkkojen lopullista? eroa vuonna 1054. Tapahtumaa kutsutaan nimellä 'Suuri skisma'.
Tämän vuoden syksyllä tulee 500 vuotta siitä, kun Martinus Luther julkaisi 95 teesiään silloisen länsikirkon (katolinen) toimia vastaan. Tapahtuma aikaansai uuden riidan ja kolmen kirkkokunnan syntymisen (luterilainen, anglikaaninen ja reformoitu kirkko).
Yhdestä lähtenyt on tänä päivänä jakautunut tuhansiin erilaisiin lahkoihin, joiden aainakin pitäisi seurata Jeesuksen opetusta Raamatun valossa. Suomessa on kaksi valtiollista kirkkoa (evankelis-luterilainen ja ortodoksinen) sekä lukuisia kristillisiä yhdyskuntia. Evankelis-luterilainen kirkko on selkeästi suurin. Vaikka valtakirkkoon kuuluminen on vähentynyt vuosi vuodelta, silti noin 72% haluaa olla vielä ko. kirkossa. Loppuihin kristiilisiin porukoihin kuuluu vajaa 3% ja loput joko muihin uskontoihin tai ei mihinkään.
Historian ja lukujen perusteella kristillisellä kirkolla menee varsin hyvin. Jokaisella kirkkokunnalla on kuitenkin omat juttunsa. Meidän valtakirkossa ovat viime aikoina erityisesti puhuttaneet naispappeus ja samaa sukupuolta olevien vihkiminen. Näistä jälkimmäinen on tapetilla juuri nyt. Vajaan kuukauden sisällä tulee päätös ensimmäisestä kantelusta, jossa 1.3.2017 vihittiin ensimmäinen miespari. Tämä päätös linjannee paljolti mihin suuntaan ev.lut.kirkko on menossa. Vaikka kyseessä on varsin marginaalinen ilmiö, asiasta lienee kiinnostunut puoli Suomea tavalla tai toisella. Tietojen mukaan 1.3.17 lähtien, jolloin Suomen laki salli samaa sukupuolta olevien vihkimisen, on vihitty parisenkymmentä samaa sukupuolta olevia paria.
Jos ko. keissi johtaa rankaisutoimiin, on absurdia tuomita vain yksi vihkinyt. Sehän olisi syrjintää. Nyt siis tarvitaan ensin Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulilta, joka siis käsittelee kantelun, suurta viisautta, koska se antaa ennakkotapauksen mitä mieltä ev.lut.kirkko tästä asiasta on. Hyviä ratkaisuja ei ole, sellaisia joka kaikkia miellyttäisi, vaan nyt on valittava ratkaisu, joka on vähiten huono ja rakentaa kirkkoamme parempaan suuntaan - kohti Kristusta.

Piispaehdokkaan munat yhdessä korissa

Helsingin hiippakunnassa on menossa piispanvaali. Seitsemän vuotta tuomiokapitulista käsin hiippakuntaa hallinnut Irja Askola jää eläkkeelle tämän vuoden lokakuussa. Ilmoitus aikanaan oli yllättävä, koska oletettiin hänen jatkavan ehkä vielä noin suurinpiirtein pauttia rallaa viisi vuotta. Tieto eläkkeellejäämisestä laittoi varmasti monen papin aamukahvin väärän kurkkuun: "Ei minun vielä pitänyt piispaksi päästä."
Lopulta kuoriutui kolme eri tilanteissa kovaksi keitettyä piispakandidaattia ja siinä alkoi miettiminen kaikille noin 1800 äänestysoikeutetuille: "Kuka noista olisi paras ja miksi?" Tosin ennen virallista aikarajan umpeutumista olivat tiedossa nämä kolme, mutta vielä odotettiin ns. konservatiivien Mustaa hevosta tai Isoa pahaa sutta, koska kaikki kolme tuntuivat niin samasta liberapuusta veistetyiltä. Ei, tullut, ei, ja niin jäi perinteisen teologian kannattajille luu käteen. Tämä tarkoitti erityisesti heitä, jotka eivät katso suopeasti naispappeuden suuntaan (heitä on vielä uskokaa) ja heitä, joille uusi se laki, mitä ei saa ääneen sanoa, on musta vaate tai paremmin sanottuna ehdoton EI!
Ennen kuin kerron miten ja miksi valitsin oman ehdokkaani on todettava, että kaikki nämä kolme täyttävät hyvin piispakriteerit. Sitähän emme tiedä miten kukin heistä toimii ja käyttäytyy piispana ollessaan, mutta etukäteen ajateltuna ovat ihan hyviä tyyppejä. Tilanne on siis hyvä, koska huonoa ehdokasta ei ole, Thank God!
Teemu Laajasalo olisi ollut minulle luontevin valinta, koska olen hänen kanssaan ollut tekemisissä eniten eikä minulla ole henkilökohtaisesti hänestä mitään negatiivista sanottavaa. Teemu osaa esiintyä, puhua ja olla vakuuttava. Jaana Hallamaan olin kohdannut muutaman kerran opiskellessani Helsingin Yliopistossa. Asiallinen, osaava ja sydäntietävä ihminen, jota arvostan. Vaalipaneeleissa hän on osoittanut todelliset kykynsä toimia missä tahansa toimessa tai virassa. Kaisamari Hintikkaa en tuntenut lainkaan. En tietääkseni ollut häntä koskaan tavannutkaan. Pikainen vilkaisu pappismatrikkeliin, joka kertoo Suomen papistosta kaiken, ei tehnyt hullua hurskaammaksi. Valinta jäisi siis Teemu tai Jaana.
Reiluuden nimessä ajattelin, että täytyy se Kaisamari Hintikka kuitenkin tavata edes kerran, niin voin ainakin perustella miksi en häntä ainakaan äänestä. Kuluvan vuoden kevällä menin yhteen kannatustilaisuuteen ajatuksella "saa siellä ainakin kaffet", mutta siinä kävikin niin, että sille tielle jäin. Kohdatessani Kaisamarin hän katsoi silmiin ja vastasi kysymykseeni, joka kieltämättä oli hiukan provosoiva, suoraan, kiertelemättä lähtöruudun kautta. Muutenkin hänen koko olemuksensa ja tapansa puhua teki minuun vaikutuksen. Tilaisuuden jälkeen olin satavarma, että hän on minun ehdokkaani ja tulen äänestämään Kaisamaria piispaksi Helsingin hiippakunnan vaaleissa Anno Domini 2017.
Kaikki tapaamiset ja vaalipaneelit ovat vahvistaneet käsitystäni, että Kaisamarista tulisi meille erinomainen piispa Helsingin hiippakuntaan. Pääkriteerini ovat aitous, helpostikohdattavuus, taito kuunnella ja puhua sekä se, että Suomessa vuonna 2017 piispoina on oltava molempia sukupuolia. All-men-paneelien aika on jo ohi. Tapahtukoon sinun tahtosi!

Fame!

Kuvataiteilija Andy Warhol (1928-1987) uskoi, että tulevaisuudessa jokaiselle on varattu 15 minuuttia julkisuudessa. Näin somen ja keltaisen lehdistön aikakaudella voi varmaan todeta hänen olleen enemmän kuin oikeassa. Mistäs sen tietää onko se varttiminuutti jo mennyt vai onko se vielä tulossa?
Välillä tuntuu, että jotkut haluavat julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Toiset taas haluavat pysyä valokeilassa samalla hinnalla. Tottakai keltainen lehdistö kirjoittaa välillä ihan mitä sattuu tyyliin "Aki Linnanahdetta luultiin Juha Tapioksi", "Marco Bjurström osti papukahvia" tai "Antti Tuisku oli kahvilla ystäviensä kanssa". Kuka näitä tietoja kaipaa? Toinen asia taas on kun julkisuuden henkilöt itse ottavat yhteyttä mediaan ja haluavat kertoa jotain "tärkeää". Jos ammatti on julkkis, niin siellä on pysyttävä, maksoi mitä maksoi.
Kiitos? sosiaalisen median tämä julkisuus on nyt mahdollista kaikille. Voit postata ihan mitä vaan varsinkin itsestäsi, oli se sitten totta tai ei. Pääasiassa some on positiivinen medialähde. Enemmän siellä kerrotaan mukavista asioita kuten matkoista, perheen elämäntilantaista, kotieläimistä, hauskoista jutuista. Jonkun verran siellä on negatiivistakin kuten haukkumista, epäasiallista kritiikkiä, ylikehumista, vihaa.
Jokainen meistä,on vastuussa omista sanoista, teoista, mutta loppujen lopuksi kuinka moni suoraan valehtelee, puhuu totta tai jättää jotain oleellista kertomatta. Mitäpä jos kirjoittaisimme joka päivä yhden rehellisen postauksen mitä kyseisenä päivänä oikeasti tapahtui. Kestäisimmekö totuuden vai olisiko se EVVK-tasoa? Veikkaisin et some "räjähtäisi".
Miten sinä käyttäisit 15 minuuttia, jos oikeasti saisit sen ajan käyttöösi?

Kännissä

Aika moni meistä aikuisista, ja kyl alaikäisistäkin, on nauttinut alkoholia, ainakin kerran, ja on ollut humalassakin, ainakin omasta mielestään. Millaisia fiiliksiä se luo, tuo, suo? Muistammeko koko illan, yön, vai veikö dokaus muistin? Miksi Jeppe juo? Jeppe on sen verran sukupuolineutraali, että en lisää muuta nimeä.
Hesarista huomasin erää kirjoituksen, joka varmasti sopii monen lomalaisen uumeniin. Sen on kirjoittanut nainen nimimerkillä 'Väsynyt ja voimaton'. Siteeraan hänen tekstiään parissa kohdassa:
"PUOLISONI meni viime viikon perjantaina juomaputkensa takia Helsingin Malmin sairaalaan katkaisuhoitoon. Hoidon kestoksi määrättiin kolme päivää. Kun maanantaina tulin töistä kotiin, puolisoni oli jo humalassa, eikä meno ole siitä rauhoittunut. Kolme päivää ei riitä koko kesän jatkuneen tissuttelun lopettamiseen.
Aiemmin katkaisuhoito on kestänyt viisi päivää tai viikonkin. Silloin juominen oikeasti loppui, ja viinan heikentämä ihminen pääsi takaisin jaloilleen. Olimme toivoneet, että osastolle pääsy olisi tuonut elämäämme rauhan. Niin ei käynyt. Tuntuu, että puolisoni on jätetty heitteille."
Mitenkään väheksymättä ko. kirjoitusta ja perheen tilannetta mietin meidän omaa vastuuta. Olen toiminut opettajana 15 vuotta ja nähnyt kun moni kollega käyttää kesäkuun dokaamiseen ja ajattelee sitte pikku hiljaa lopettavansa ennen kuin koulut elokuussa alkavat, mutta ränni venyy, venyy ja venyy...Olen nähnyt monen lekurin (en kirurgeja) dokaavan runsaasti koko vuoden ajan ja luen heidät ainakin suurkuluttajiksi. Perjantaipullo on edelleenkin arkipäivää, ammatista riippumatta.
Mikä helvetti ajaa meitä dokaamaan alkoholia? Kysyn itse, vastaan itse! Siihen on varmaan ziljoona syytä. Ensinnäkin on syytä muistaa, että alkoholi on elintarvike siinä missä kaikki muukin. Toiseksi sopivasti nautittuna se tuottaa paljon mielihyvää, poistaa estoja ja jotkut tuotteet jopa maistuvat hyvälle. Kolmanneksi se vaan on tapa, joka on, josta ehkä olisi hyvä poistua, mutta silti se on. Lopuksi vastuu on sillä, joka juo. Harvoin kukaan juottaa toista väkisin, kädet sidottuina. Otetaan siis itse se vastuu, dokataan tai ei.

PS. Tämä teksti on kirjoitettu noin 1,5‰ tilassa.

9b 1973-78

Anssi Kela laulaa biisissään 1972 varsin osuvasti siitä, mitä hänen ja luokkakavereidensa toiveet, haaveet ja unelmat olivat. "Meidän piti muuttaa maailma" laulaa Kela, mutta miten sitten kävikään. Mitä ajattelee nuori peruskoulun tai lukion päättyessä?
Kun me, 9b vm 1978, ensimmäisen kerran kokoonnuimme vuonna 1993 15 vuotta peruskoulun jälkeen, oli monella jo selkeät urasuunnitelmat ja kaikilla ammatti tai työ. Silti väitän, että suuri osa meistä ei ajatellut muuttaa maailmaa, vaan selviytyä siinä.
9b oli monella tapaa erikoinen. Suurinta osaa koulu ei kiinnostanut juuri ollenkaan. Se oli pakkopaikka, jossa tehtiin kaikkea muuta kuin opiskeltiin. Meillä oli kundijengi, joka oikein miettimällä mietti miten kiusata opettajia. Eikä vain kiusata, vaan tehdä opettajien työ mahdollisimman hankalaksi tunteja häiritsemällä. Menemättä yksityiskohtiin osa luokkamme pojista siirrettiin muille luokille, koska koulussamme ei ollut "tarkkista" tuolloin. Tämä tapahtui vajaa kolme kuukautta ennen kevään päättöjuhlaa.Taustalla oli Suomen ennätys nelosissa joulutodistuksissa, mikä määrä oli noin 60! Osa meistä sitten jäi luokalla, osa meni töihin, osa ammattikouluun, kauppikseen, lukioon. Jokainen kuitenkin löysi paikkansa.
Kokoonnuimme ensin viiden vuoden välein, sitten tahti tiivistyi ja nyt viimeisten vuosien ajan olemme tavanneet joka vuosi, viimeksi eilen yhden "häirikön" kotona, jolloin päätimme treffata syksyllä toisen "häirikön" kotona ja ensi vuoden 40v-juhlat järjestää kolmas "häirikkö". Vuosien vartella meidän jengistä on 2 kuollut, 8 ei ole käynyt kertaakaan tapaamisissa. Yhteensä meitä "valmistui" Vantaan Simonkylän koulusta 35 nuorta, joilla kaikilla oli joku ajatus tulevaisuudestaan.
Mikä meidät saa yhteen vaikka koulu ei kiinnostanut? Tähän varmaan pätee sanonta "any publicity is good publicity", sillä juuri nuo muut asiat meitä yhdisti. Vaikka kaikki eivät osallistuneet tyhmyyksiin, niin lähes kaikki olivat mukana jollakin tavalla. Monet nauroivat toisten toilailuille, jotkut varmasti jopa salaa ihailivat, että "miksen minäkin". Kekseliäisyydellämme ei ollut rajoja. Jos sen energian, mitä me käytimme hölmöilyyn olisimme kanavoineet opiskeluun, niin me todella olisimme voineet muuttaa maailman, Monesti kokeiden palautus oli yhtä juhlaa, kun joku meistä saikin nelosen sijaan vitosen tai jopa kutosen, puhumattakaan paremmasta! Ja häntä joskus haukuttiin hikipingoksi...
Joka tapauksessa me olemme 9b ja nautimme toistemme seurasta. Tavoitteena ensi vuoden 40v-juhliin olisi saada mahdollisimman moni. Nöyrin tavoite olisi saada edes yksi sellainen luokkakaveri, joka ei vielä ole syystä tai toisesta päässyt yhteiseen juhlaamme. Kaikesta menneestä huolimatta ja ehkä juuri siksi 9b rulez❤️
"Meidän piti muuttaa maailmaa. Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita, yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita. Meistä tuli lääkäreitä, virkamiehiä, vääpeleitä ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita".

We will make America great again

Amerikan yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus tuli 4.7.1776 eli 241 vuotta sitten. Näiden vuosien aikana USA on kokenut monenlaista. Yksi käänteentekeviä hetkiä oli sisällissota 1860-luvulla, jonka seurauksena mm. lakkautettiin orjuus ja tasa-arvo sai uudet kasvot.
Tänä pakolaisuuden muuttoaikana on hyvä miettiä kenella mikäkin maa kuuluu ja ketkä ovat ns. kantaväestöä tai kuinka pitkälle on mentävä löytääksemme alkuperäiskansaa. Pohjois-Amerikkaan "intiaanit" ovat tulleet jopa noin 40 000 vuotta sitten todennäköisesti nykyisen Venäjän alueelta. Euroopasta ei juurikaan löydy sitä alkuperäistä heimoa mitään maasta, koska kansainvaellukset keskiajalla 300-luvulta alkaen sekoitti koko pakan. Suomessa ei taasen asunut kukaan jääkauden takia reilut 10 000 vuotta sitten. Tänne ollaan tultu jostakin - todennäköisesti joka ilmansuunnasta.
Varsinainen siirtolaisuusbuumi Amerikkaan alkoi kun oltiin "löydetty" tämä uusi maa. Kolumbusta (Cristóbal Colón) pidetään maan löytäjänä, mutta todellisuudessa hän ei edes mantereella käynyt ja itse asiassa luuli löytäneensä Intian. 1500-luvulta alkaen Pohjois-Amerikan ovat täyttäneet espanjalaiset, englantilaiset, hollantilaiset, ranskalaiset, italialaiset, pohjoismaalaiset, muut eurooppalaiset, etelä-amerikkalaiset ja päälle vielä orjat. Kun puhutaan kansojen sulatusuunista, niin Yhdysvallat on mitä suurimmassa määrässä sitä.
Nykyajan USA on varsin suosittu vierailukohde. Maassa on näkemistä ja kokemista loppuiäksi. Me ihannoimme ja vihaamme tätä supervaltaa. Oltiin jenkeistä mitä mieltä tahansa, niin on hyvä, että he ovat ns. hyvän puolella. USA on pelastanut maailman monesta pahasta - ainakin tähän asti. Tulevaisuudesta kukaan ei tiedä mitään...

Juhannus- vai vappusimaa?

Varoitus! Tämä blogi sisältää arkaluontoista poliittista ironiaa, sarkasmia, ilkeilyä ja höpötystä. Jos aiot pahoittaa mielesi, niin lopeta lukeminen heti. Jos sinulla on poliittinen koti, niin älä missään tapauksessa lue, koska lukeminen ei todellakaan kannata aina...varsinkaan nyt.
Googletan sanan 'poliittinen uskottavuus' ja saan tulokseksi paljon erilaisia keskusteluja. Kuvagooglaus tuo esille monia tuttuja mm. Matti Vanhanen, Silvio Berlusconi, Timo Soini, Dr. Phil?, Atte Jääskeläinen, Ruben Stiller ja Juha Sipilä, all-male-panel. Yksi nainenkin löytyy kärkikymmeniköstä ja hän on Tarja Halonen. Nää miehet ymmärrän, mut en noita naisia. Tässäkin he ovat meitä miehiä huonompia.
Mä olen ollut politiikassa mukana tavalla tai toisella siitä asti ku täytin 18v. Olen tutustunut jokaiseen tämän hetken puolueeseen joko ehdokkaana tai taustahenkilönä. Olen siis jokapaikan höylä...khrhm...siis aktiivinen politiikan tuntija, tutkija ja seuraaja. Olen nähnyt ja kokenut paljon sisä- ja ulkopiirissä, keskellä, oikealla ja vasemmalla. Poliittinen uskottavuus on sana, jota ei ole. Tai se on enemmänkin tauti, joka iskee nuoreen tai uuteen ehdokkaaseen, poliittiseen peliin astujaan. Se siis on monella veressä, se poliittinen uskottavuus, mutta sieltä se lähtee. Vain harvalla poliitikolla se säilyy. Poliittinen peli syö sen enemmin tai myöhemmin.
Viimeisin käänne tästä poliittisen uskottavuuden tuhoutumisesta oli tietysti näytelmä 'Älä tuu mun hiekkalaatikolle'; ohjaus/käsikirjoitus Timo Soini, päänäyttelijät Soini/Petteri Orpo/Juha Sipilä, sivuroolissa Jussi Halla-aho, lavastus Soini/Orpo/Sipilä, tuotanto Sipilä, höpläytys oppositio, kusetus Suomen kansa. Pahoin pelkään, että luvassa on kakkososa. Tästä saatiin jo pientä esimakua tarinalla 'Kike Elomaan kolmiloikka ja kuinka se tehtiin'. Viikonloppu on nyt pyhitetty Jussille. Kuka kirjoittaa kakkososan jää nähtäväksi.
Mistä me voimme enää luottaa johonkin poliittiseen päättäjään, että hän nöyrästi, lojaalisti, aidosti ja pyyteettömästi hoitaisi tehtäväänsä sekä äänestäjän että kansan hyväksi. Onko meidän vaan löydettävä se vähiten pahaa tehnyt? Pitkään politiikassa mukana olleet ja uudelleenvalitut pysyvät norsunluutornissaan ja huutelevat sieltä miten asiat hoidetaan. Uudet pyrkivät sinne hinnalla millä hyvänsä. Yksikään puolue ei saa puhtaita jauhoja. Joidenkin pussi on enemmän ryvettynyt kuin toisten. Yleisesti ottaen se tarkoittaa "mitä vanhempi puolue, sitä likaisemmat jauhot" .Laitetaan kilpailu pystyyn "Etsi rehellinen poliitikko".
Mä todella toivon (en usko), että tulevassa juhannussaunassa jokainen poliittinen päättäjä vihmoisi itsestään pois itsekkyyden, ahneuden, paskanpuhumisen, mammonan- ja vallanhaluisuuden sekä omaan napaan tuijottamisen. Joisi päälle simaa, joka sisältäisi uskottavuutta, toisesta välittämistä, rakkautta, heikoimmista huolehtimista, rehellisyyttä ja luotettavuutta. Kyllä kansa tietää!

Halla-ahon nousu ja (t)uho

Kun Jussi Halla-aho ilmoitti haluavansa kalifiksi kalifin paikalle, niin tuskin kovin moni uskoi hänen pääsevänsä pyrkimyksiinsä varsinkin, kun Perussuomalaisten puoluejohto halusi Sampo Terhon uudeksi keulakuvakseen. Timo Soini tiesi jo hyvissä ajoin, että häntä ei haasta kukaan muu kuin Halla-aho, joten Soinin oli tehtävä oma ratkaisunsa. Halla-ahoa ei voisi päästää puolueen johtoon, joten Soini ilmoitti siirtyvänsä syjään ja lobbaus Terhon puolesta alkoi.
Pitkin kevättä gallupit näyttivät hyvältä Terhon kannalta, mutta kalkkiviivoilla ja erityisesti maalissa tapahtui jotain mikä seisautti Soinin veren - tuli vastajytky. Sampo Terhon (Timo Soinin) kannattajat tekivät ahkerasti työtä ehdokkaansa eteen, mutta he eivät arvanneet, että kulisseissa piili todellinen salaisuus. Halla-ahon mesenaattien tuhat puhelua käänsi kelkan, eikä sitä huomannut Soini, ei Terho, ei puhemies, eivät ministerit, eikä moni muukaan. Jyväskylän puoluekokouksen yllätys oli täydellinen. Jussi Halla-ahon ja Laura Huhtasaaren katseiden kohtaaminen kertoi paljon "me teimme sen"! Samalla ex-puheenjohtaja väistyi areenalta, nöyryytettynä ja kukittamattomana. Timo Soinin elämäntyö oli murentunut ja perintö menetetty. R.I.P.
Kolmantena päivänä Timo Soini nousi haudastaan. Vaikka esillä olivat muut, niin kyllä käsikirjoittaja oli itse Soini, joka teki näin "halla-ahot". Bluffi oli täydellinen. Timo Soini politiikan täysoppisena pelurina oli kuin olikin laatinut itselleen plan been, joka yllätti Perussuomalaisten uuden puheenjohtajan housut kintuissa. Kertaheitolla Soinista tuli sankari, pelastaja, ja Halla-ahosta katkera, räkyttävä suurvisiiri, jolla ei ollutkaan vaatteita.
All-in ei olisi onnistunut ilman Sipilää ja Orpoa. Tämä SOS-ryhmä oli mukana Soinin plan beessä alusta loppuun asti. Jopa niin pitkälle, että pääministeri lähti kohti Naantalia tietäen, että Soinilla oli varma peli - saletissa. Hyvin vetivät pojat roolinsa loppuun asti ja vetävät edelleen. Tähän ei palata edes muistelmissa.
Pako Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä on niin totaalinen, että uudelle puheenjohtajalle jää luu käteen. Jussi Halla-ahon täyskäsi kolme kunkkua ja kaksi kuningatarta oli vielä eilen kova sana, hän laittoi all-in. Kun peli jatkui tänään, veti Soini ässän hihastaan ja kolme ässää oli nyt neljä. Nöyryytys oli täydellinen. Tulipa nähtyä, että turha on oppipojan nokittaa mestaria. Kuuliko kukaan mitä Timo Soini sanoi lähtiessään Jyväskylän puoluekokouksesta? Huhut kertovat, että "I'll be back"...

Manu R.I.P.

Mä olen syntynyt kekkosenmaahan. Tosin silloin en ollut pitkään aikaan kiinnostunut yhteiskunnalisesta asioista, olinhan tuolloin lapsi-nuori-teini.
Ensimmäistä kertaa pääsin äänestämään vuoden 1982 presidentin valitsijamiesvaalissa. Äänestin Koivistoa, vaikka muistan Holkerin olleen hyvä tyyppi. Koivisto oli vaan niin luonnollinen jatkumo. Olihan hän hoitamut pressan tehtäviä Kekkosen sairastuttua. Hänestä hohti sellainen luotettava, aito ihminen.
Koko nuoren aikuusuuteni ajan Mauno Koivisto oli presidenttinä ja loi minullekin suuntaviivoja elämälleni. Silti ihmettelen tänä päivänä hänen elämäänsä, miten rikas ja monipuolinen se on ollut. Valitettavasti monet asiat ovat tulleet julki vasta hänen kuolemansa jälkeen. Meillä ihmisillä on ihmeellinen tapa kertoa hyviä asioita vasta kun henkilö on poismennyt.
Presidentti Mauno Koiviston elämäntyö on vertaansa vailla. Hän on osannut olla oikealla tavalla, oikeassa, oikeassa paikassa. Hän, joka väittää muuta, valehtelee. Presidentin ja muiden valtionjohtajien duuni on vaikea, todella vaikeaa. On tehtävä kompromisseja ja taas kompromisseja. On pidettävä Suomen puolta, Suomen puolta. Tässä Mauno Koivisto onnistui täydellisesti.
Manun hautajaiset olivat todella hyvin järjestetyt. Jälleen kerran osoitimme, että osaamme järjestää melankolisia tilaisuuksia todella upeasti. Olen ylpeä meistä kansakuntana ja kaikista heistä, jotka ottivat osaa hautajaisten järjestelyihin. Suomi on paras maa elää, olla ja tehdä.
Nöyrä kiitos. Koko jälkipolvi kiittää.

Analyyssi MM-lätkästä

Tämä blogi kertoo Suomen jääkiekkomaajoukkueen peleistä Saksan/Ranskan MM-kisoissa. Lue jos uskallat...
Jokainen joka on katsonut tämän vuoden kisoja ei voi olla tyytyväinen siihen peliin mitä maajoukkueemme on esittänyt. Koko joukkueella, valmennusta myöden, on joku kipsi päällä. Ammattiurheilijatkin ovat tavallisia ihmisiä, eivät robotteja, joiden henkinen kapasiteetti tulee aika ajoin rajalle, jossa otetaan mittaa. Joukkueurheilussa sen solmun avaaminen voi olla vieläkin vaikeampaa kuin yksilöurheilussa. En tiedä onko meidän maajoukkueella Pariisissa mukana "kallonkutistaja", mutta syytä olisi - aina.
Edellisenä keväänä 2016 Suomi pelasi Kari Jalosen johdolla käsittämättömän upeaa peliä. Niissä MM-kisoissa Suomi voitti kaikki alkusarjan pelit puhtaasti maalierolla 29-6 ja jatkopeleissä kaatuivat Tanska 5-1 ja kotijoukkue Venäjä 3-1. Vain finaalissa tuli tappio Kanadalle 0-2, joista jälkimmäinen maali tehtiin tyhjiin. Tämän maajoukkueen vaikeudet alkoivat jo syksyllä Kanadassa järjestetyssä World Cupissa.
Ensimmäinen virhe oli laittaa rookie-valkku Lauri Marjamäki WC-joukkueen penkin taakse. Voin kuvitella tilanteen kun peli ei kulje, vaikka kentällä on Suomen parhaat pelaajat, niin mitä kokematon maajoukkuevalkku voi tehdä. WC-joukkuetta oli rakennettu jo kauan ennen Marjamäkeä. Hän sai paikan Jalosen kieltäydyttyä jatkopestistä.
Lauri Marjamäki valinta maajoukkueen päävalkuksi julkaistiin 28.8.2015. Hänen kautensa alkoi 2016 MM-kisojen jälkeen. Koko kausi 2015-16 meni Kärpissä ja kausi päättyi pronssimitaliin, mikä lienee pettymys, koska kehdella edellisellä kaudella Kärpät oli voittanut sekä runkosarjan että mestaruuden. Koko ko. kauden ajan erikoisryhmä kokosi WC-joukkuetta ilman Marjamäkeä. Ryhmään kuuluivat ainakin (in alphabetical order) Waltteri Immonen, Jarmo Kekäläinen, Saku Koivu, Jari Kurri, Jere
Lehtinen, Teppo Numminen, Teemu Selänne ja Kimmo Timonen. Sanoisinko tietotaitoa itse
pelaamisesta ja taktiikasta löytyi, mutta mitä tapahtui itse World Cup of Hockey-turnauksessa? Suomihan hävisi kaikki kolma alkusarjan otteluaan maalierolla 1-8. Ainoan maalin teki Valtteri Filppula.
Jotain siellä Kanadassa tapahtui mitä ei kerrota julkisuuteen. Sieltä alkanut huonopelaaminen on kestänyt tänne asti. Mistä sitten johtuu, että Suomi pelaa huonosti? Tähän on ainakin kolme major-syytä: 1) Maajoukkueen rosteri on selkeästi huonompi kuin aikaisemmin. Voisi sanoa jopa, että meillä on tasoltaan heikoin maajoukkue vuosiin. 2) Muut maat ovat nostaneet tasoaan vuosi vuodelta. Enää ei voi väheksyä mitään A-sarjan maata. Turnauksessa kuka tahansa voi voittaa kenet ahansa, koska tasoerot ovat pienentyneet. 3) Luottamus maajoukkueen johtoon, erityisesti valmennukseen, on huvennut kautta rantain.
WC-joukkueesta on parhaillaan kuluvissa MM-kisoissa mukana vain kaksi pelaajaa. Siis kaksi! He ovat Valtteri Filppula ja Sebastian Aho. Tämä ei voi olla sattumaa eikä johtua mistään muusta kuin epäluottamuksesta valmennusjohtoon. Filppula oli siis ainut maalintekijä WC:ssa ja Aho on paljosta velkaa Marjamäelle: 1+1=2!
Maajoukkueen kausi 2016-17 on ollut tahkoamista ihan alusta asti. WCH, EHT, harjoituspelit ja nyt MM-kisat. Peli ei vaan ole lähtenyt kulkemaan. Pariisissa pelaamme jatkuvasti veitsenterällä. Joudumme jännittämään miten kääntyy jatkoaika tai miten muut maat pelaavat. Paine joukkueen sisällä täytyy olla valtava, vaikka pelaajien puheet ovat jotain ihan muuta. Paine ja ahdistus näkyy erityisesti Lauri Marjamäen habituksessa, ilmeissä ja puheissa. Kärsimys alkaa olla jo käsin kosketeltavissa, emmekä me hokifanit tee sitä yhtään helpommaksi. Tosin meillä faneilla on oikeus vaatia parempaa, aina, meillä ei ole vastuuta.
Suomen jatkoonpääsy voi ratketa tänään, jos Norja ei ota pistettäkään Kanadalta. Tilanne on siitä hullu, että Suomi voi olla runkosarjassa sijoilla 1-5. JOS Suomi menee jatkoon sijoitus koko MM-kisoissa on välillä 1-8. Edessä on siis katastrofi, semihelpotus tai menestys vailla vertaa. Ennustajaksi en rupea, mutta peliesityksiä ajatellen JOS Suomi menee jatkoon tullee lähtö ekassa pelissä. Vastaan tulee Venäjä, Ruotsi tai USA. Huvittavinta olisi, että Suomi voittaisikin lohkonsa ja ekassa pudotuspelissä vastaan tulisi joka Saksa tai Latvia 😊
Kävi miten kävi, on edessä pitkät keskustelu siitä onko Lauri Marjamäki oikea mies valmentamaan Suomen lippulaivaa, jääkiekkomaajoukkuetta. Edessä on Etelä-Korean olympialaiset, joihin ainakin viimeisten tietojen mukaan olisi tulossa kuitenkin kaikesta huolimatta NHL-pelaajat - tuleeko Suomelle jää nähtäväksi? Kuten sanoin kaikki on mahdollista sodassa, rakkaudessa ja lätkässä...

Lätkää

Meillä monella on monia muistoja jääkiekosta, lätkästä. Suurimmat muistot liittynevät voittoihin teemalla "missä olit 1995 ja 2011?" Itse olin 1995 Kuopiossa Kalakukkopubissa ja kärvistelin jo ennen peliä kun paikka ei ollut varannut yhtään pulloa kuohuvaa...oluella ja siiderillä siis mentiin. Vuonna 2011 olin kotikatsomossa skidien kanssa kun voitettiin se toinen maailmanmestaruus. Silloin kuohujuomaa riitti...
Oma paras muistoni lätkään tapahtui 5.12.1995, jolloin olin alkanut tapailemaan tulevien skidieni äidin kanssa. Hän pyysi minut varsin mystisesti treffeille ja mielessäni ajattelin, että se on sitten bänät. Ei noin upea nainen halua seurustella tällaisen tyypin kanssa. Oltiin istuttu vähän aikaa, niin hän sanoi unohtumattomat sanat: "Mä oon suhun ihan lätkässä". Siitä se sitten alkoi...
Suomi on ollut finaalissa peräti 10 kertaa, joissa on siis tullut 8 tappiota, joista osa todella katkeralla tavalla. Tosin katkerimmat tappiot ovat tulleet mitalipelien ulkopuolella. Pronssimitaleita meillä on 3. Kaikki tämä kimara, yhteensä 13 mitalia, on tullut vuodesta 1992 lähtien. Vastaavasti Ruotsi on saman 25 vuoden aikana saanut 16 mitalia, Tsekillä 14, Venäjällä ja Kanadalla 11 eli aika tasoissa mennään.
Suomi on aina yksi ehdokas maailmanmestariksi. Näin siis on ollut viimeiset 25 vuotta. Toisin oli ennen. 50-luvulla oltiin tyytyväisiä kun saatiin kiekko suurten maiden maaliin, 60- ja 70-luvuilla alettiin jo voittamaan ja 80-luvulla tuli ensimmäinen arvokisojen mitali vuoden 1988 olympialaisissa Norjassa.
Tänään alkaa jokavuotinen kisa jääkiekon maailmanmestaruudesta. Vaikka se käydään B-maajoukkueilla, ei se himmennä arvostusta lätkäfanin silmissä ja sydämessä. Kulta on joukkueen ja fanien tavoite - vähempään ei tyydytä. Toinen asia on se mitä muu maailma ajattelee tästä pohjoisen lajista. Ranskalainen päälehti Le Monde oli kirjoittanut kahdeksan sivua jalkapallon mestareiden liigan välieräotteluista kun taas jääkiekon MM-kisoista ei ollut riviäkään...

Apocalypse - NOW!

Mä olen uskovainen. Uskon Jumalaan ja Jeesukseen. Uskon siihen, että Jumala uhrasi ainoan poikansa meidän, ihmiskunnan, tähden, jotta yksikään joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Meitä kristittyjä on noin 25% maailman koko väkiluvusta. Se ei tarkoita, et me olisimme oikeassa eikä sitä, että toimisimme jotenkin oikeudenmukaisemmin kuin muut.
Eiköhän tuossa olisi jo tarpeeksi pureskelemista. Kun joku tekee jonkun puolesta jotain, niin eikö olisi hyvä antaa jotain takaisin. Japanissa on tapana antaa vastalahja, jos on saanut lahjan joltakin. Mitä me teemme?
On totta, että suurista maailmansodista olemme saaneet olla rauhassa, mutta Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus ilmoittaa sotien määräksi maailmassa tällä hetkellä katsontatavasta riippuen 20-40 - siis kuitenkin vähintään 20! Selkkauksia, jossa kuolee useita ihmisiä, on vuodessa toistasataa.
Lähes kaikki konfliktit lähtevät hyvin pienestä liikkeelle - niin isot kuin myös pienet. Kun mietitään vaikkapa parisuhdetta ja siinä tapahtuvaa eroa, on taustalla joku hyvin pieni alkusiemen, joka lopulta en eskaloitunut kriisiksi. Suuremmassa mittakaavassa sotienj taustalla voi myös olla joku mitättömän pieni asia, teko, sanominen, väärinymmärrys.
Kun katselee omasta navasta ympärilleen voi huomata kummallisia asioita, mutta kehen voi lopulta luottaa. Kun lopulta on päässyt jo niin pitkälle, että tuntee itsensä edes kohtalaisesti, voi etsiä muita. "Ihminen on ihmiselle susi"-sanonta ei anna oikeutta eläimelle. Eläin toimii vaistojen varassa. Eläin ei petä, ei valehtele, ei kieroile. Sanoisinkin mielummin "ihminen on ihmiselle ihminen". Mitä se sitten tarkoittaakin on taas toinen tarina.
Uskovaisena ihmisenä haluan lopettaa tämän apokalyptisen blogini siteeraten kahta upeaa lyyrikkoa Hynystä ja Wirtasta käyttäen taiteilijan oikeutta: "Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan, missä kuningas, joka meidät vapauttaa - ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista."

Paha

"Pahaa ei voiteta pahalla" on sanonta johon uskon. En usko myöskään toisen posken kääntämiseen. Kun ihminen tekee pahaa, niin taustalla on ihan jotain muuta kuin itse teko. Mikä on vähemmän pahaa tai enemmän pahaa? Voiko pahan tekemistä edes jaotella?
Pahan tekeminen lähtee ajatuksesta, jonka taustalla on kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä enemmän on kokenut tulluksi väärinkohdelluksi, sitä suuremmaksi nousee viha. Meillä kaikilla on negatiivisia ajatuksia joskus. Seuraava porras on sanat.
Moni meistä lähtee sanomaan takaisin jotakin negatiivista tyyliin 'hyökkäys on paras puolustus'. Mitä kovempaa sanoo, sitä vahvemmaksi itsensä tuntee. Jollakin tavalla sitä on puolustauduttava, mutta sanomisellakin on rajansa. Omien oikeuksien puolustaminen ei tarkoita toisen loukkaamista. Seuraava porras on teot.
Kun tälle pahan tekemisen portaalle lähtee, on jo monesti myöhäistä. Pahan tekoja on tietysti monenlaisia. Yksi puhkoo autonrenkaan, toinen lähettää vihapostia, kolmas räjäyttää pommin, tappaa ihmisiä. Kaikki väärin, mutta meistä jokainen ymmärtää, että tappaminen on se kauhein teko. Silti lähtökohta näihin kaikkiin pahan tekoihin voi olla sama: kokemus epäoikeudenmukaisuudesta.
Aikoinaan kuulin Niuvanniemessä toimineen kriminaalipsykologi Kyösti Väisäsen viisaassa opissa sanoneen: "Ihminen voi ajatella ihan mitä vaan. Terve ihminen ei tee niitä, kun taas sairas saattaa toteuttaa ne."

Kylähäät

Sanooko toi otsikko mitään? Kuka tunnistaa kappaleen? Entä se alkuperäinen 'Der Bauer und sein Weibchen'? Marion Rung lauloi nämä niin saksalaisten kuin myös suomalaisten sydämiin. Entäpä kun alkaa laulaa ko. kappaletta oikeasta kohdasta..."pormestarille tietä antakaa, nyt kuullaan juhlapuhujaa, hän puhuu aina asiaa, ei siitä kyllä selvää saa, mut silti kaikki taputtaa, ei tuoli kestä kauempaa, kun pyörii maa..."
Nyt tuntuu jo varmasti tutummalta, vaikka biisi on yli 40 vuoden takaa. Se on kuitenkin varsin ajankohtainen...ainakin Helsingissä, jossa (täällä) on kuntavaaleista tehty pormestarivaalit. Tässä on kunnostautunut erityisesti Kokoomus ja Vihreät, jotka himoavat kalifiksi kal...öö...hetkinen meillähän ei ole pormestaria toisin kuten Ankkalinnalla ja Tikkurilassa.
Ymmärrän sen, että pormestarin paikka on haluttu. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta äänestäjien harhauttaminen sen sijaan on. Se, että uskotellaan Helsingin suurimman puolueen saavan myös pormestarin viran, ei pidä paikkaansa. Pormestarin valitsee uusi Helsingin kaupunginvaltuusto. Miksi tätä ei ole sanottu rehellisesti ja suoraan?
Siksi, että sekä Vihreät että Kokoomus taistelevat Helsingin suurimman puolueen asemasta. Todennäköisesti jompi kimpi se onkin, mutta ei näin. Mediakin on lähtenyt tähän mukaan ilmoittamalla, että se on joko Anni Sinnemäki tai Jan Vapaavuori. Kun valtuusto valitsee se voi mahdollisesti olla (aakkosjärjestyksessä) myös Paavo Arhinmäki, Mika Ebeling, Tuula Haatainen, Musta Hevonen, Laura Kolbe tai Mika Raatikainen. Tällaista on demokratia.

Miksi nyt?!

"Politiikka ei mua kiinnosta" on kommentti monen suusta kuultua. Kuitenkin niin kunta- kuin myös valtiopolitiikassa sekä jatkossa maakuntapolitiikassa päätetään meidän, sinun ja minun, tärkeistä asioista - elämästä.
Itse muistan valveutuneeni politiikasta isän ja äidin myöstä jo varsin nuorena. Muistan kun he hohkasivat vaalien alla, kehuivat ja haukkkuivat. Myöhemmin teininä sain tietää ja kuulla miksi porvarit eivät ole hyviä kun taas demarit ovat ainoa oikea vaihtoehto. Tarkemmin politiikkaan mukaan menneenä huomasin ettei asia ole niin mustavalkoinen.
Sain äänestää ensimmäisen kerran vuoden 1982 presidentinvaaleissa ja sen jälkeen olen äänestänyt joka kerta - se on oikeus ja velvollisuus. Samalla lähdin mukaan taustahenkilönä vaaleihin aina auttaen jotakuta ehdokasta. Se ehdokas oli tärkeämpi kuin puolue. Varsinaisen kipinän lähteä itse ehdokkaaksi sain muutaessamme takaisin pääkaupunkiseudulle.
Tajusin kuitenkin kun ympärillä pyöri yksi varhaisnuori ja kaksi hänen pientä sisarusta, ettei se ole mahdollista ilman uhrauksia. Perhe oli niin tärkeä etten lähtenyt mukaan, vaikka mieli oli kova. Toisen kerran innostuin vajaa kymmenen vuotta myöhemmin, mutta kohtalo päätti toisin. Rakas vaimoni, lasteni äiti, kuoli ja jäin näin yksinhuoltajaksi nyt neljälle lapselle, jotka tarvitsivat isää enemmän kuin yhteiskunta. Politiikassa vaikuttaminen sai siis jäädä.
Vuonna 2017 tilanne on toinen. Kotonani asuvat kaksi nuorinta lastani, jotka ovat jo 17- ja 19-vuotiaita. Kaksi vanhempaa olevat jo maailmalla. Mahdollisuus lähteä politiikan kiemuroihin ehdokkaaksi, ja kenties tulla valituksi, on ihan toinen. Lapsilla tuntuu elämä kulkevan turvallisesti heidän omalla toivomalla tavallaan. Nyt voin hyvin mielin lähteä mukaan politiikkaan, siihen mikä minua on kiinnostanut lapsesta asti. Vaikuttamaan niihin asioihin, joita pidän tärkeänä. Varmaan arvaatte, että kaikki mikä liittyy monimuotoiseen perhe-elämään on yksi pääpointtini.
Näin jälkikäteen olen enemmän kuin tyytyväinen omiin valintoihini. Olen aina mennyt perhe edellä. Kun vaimoni oli elossa teimme kahdestaan ja koko perheen kanssa paljon erilaisia, ihania asioita. Vaimoni kuoleman jälkeen jatkoimme samalla linjalla - yhdessä!  Suhteeni lapsiini on aivan ihana. Se johtuu paljolti siitä, että he ovat olleet aina se ykkösasia. Olen ollut kiinnostunut heidän iloistaan, huolistaan, harrastuksistaan, kouluistaan, seurusteluistaan, kaikesta, ihan kaikesta. Olen kuitenkin uskoakseni pystynyt toimimaan niin, että he ovat saaneet kasvaa omina itseinään vahvistaen heidän itsetuntoa ja identiteettiä. He tietysti osaavat parhaiten vastata tähän kysymykseen.
En koe olevani uhrautuja, päinvastoin, vaan olen saanut lapsiltani niin paljon. Ennen lapsia ajattelin paljon sitä, mitä tekisin ja miten huolehtisin lapsistani kun niitä alkaa "tulla". Sillä huolehtimisen tiellä olen edelleen, mutta kuten sanoin, nyt on se aika, jolloin on hyvä lähteä mukaan tähän minulle lapsesta asti tärkeään harrastukseen, kenties työhön.

Kelaa vähän

Aluksi hieman historiaa. Kela aloitti toimintansa 16. joulukuuta 1937, ja se oli aluksi nimensä mukaisesti Eläkelaitos. Alkuaikojen jälkeen toiminta on uudistunut, laajentunut ja monipuolistunut.
Todellakin on uudistunut, laajentunut ja monipuolistunut. Sitä ei käy kiistäminen etteikö Kelan merkitys yheiskunnassamme ja kansalaisillemme, meille, olisi ollut merkittävä sen 80-vuotisen historiansa aikana. Kuka meistä ei olisi saanut jonkinlaista tukea jossakin elämämme vaiheessa.
Nyt kuitenkin puhaltavat uudet tuulet. Kun viime vuonna Kelan pääjähtajaksi valittiin äänin 6-6 Elli Aaltonen, niin kaikki on mennyt päin Brinkkalaa. Ne säästötoimenpiteet, mitkä Aaltonen on...hetkinen...miten joku voidaan valita äänin 6-6? Ai niin, poliittisella arvalla. 62 vuotta keskustalainen on pitänyt hallussaan pääjohtajan paikkaa ja nyt melkein he menettivät sen sitoutumattomalle. Eihän se käy. Poliittiset virkanimitykset ovat historiaa kuten pääministeri Juha Sipilä sanoi. Nyt kävi vaan tuuri. Tarkistikohan kukaan kenen nimi oli toisessa arpalipussa?
Aaltosen kommentit, "toimeentulotuen ruuhkat oli yllätys" ja "miksi ylläpidämme järjestelmää, joka maksaa ihmiselle olemisesta", eivät ole tästä maailmasta tai ainakaan sellaisia, jotka päästää suustaan valveutunut, pätevä, työhönsä vihkiytynyt johtaja, joka välittää mitä pienuloisille Suomen kansalaisille kuuluu. Hän ei edes tiennyt omaa palkkaansa, kun sitä häneltä kysyttiin ja oli kovasti yllättynyt, kun hän kuuli peruspalkkansa olevan 15000€/kk.
Vuonna 2009 Kela oli TNS Gallupin tekemässä yhdeksää organisaatiota koskeneessa imagotutkimuksessa Suomen kolmanneksi luotetuin palveluorganisaatio. 74 prosenttia piti sitä joko erittäin tai melko luotettavana. Kela sijoittui tutkimuksessa kolmanneksi Poliisin ja Puolustusvoimien jälkeen. Taakse jäivät muun muassa tuomioistuimet, sosiaaliturvajärjestelmä, julkinen terveydenhuolto ja kirkot. Mikäköhän tilanne olisi nyt?

Naistenpäivä

Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Monia asioita on ehtinyt tuohon aikaan mahtua. Niin sanottuja kulminaatiopisteitä ovat varmasti olleet kolme sotaa, mutta myös muita monia tärkeitä asioita. Meillä kaikilla on niitä isoja, tärkeitä (tai huonoja) hetkiä, jotka ovat muuttaneet elämämme suuntaa. Joskus jonkun toisen elämäntilanne on vaikuttanut meihin.
Naisen asema on muuttunut näiden 100 vuoden aikana hurjasti...siis Suomessa. Tänä päivänä voi puhua aika hyvällä mielellä tasa-arvosta. Varsinkin naisten oikeudet ja velvollisuudet on taattu lakiteitse. Se on hyvä, mutta onko meillä todellinen tasa-arvo naisen ja miehen välillä.
Mittareita voi olla monia. Fyysisesti, voimallisesti ajateltuna nainen ei koskaan voi yltää miehen tasolle...siis ilman treenaamista. Toisaalta me miehet eivät voi synnyttää luonnollisesti. Armeija on pakollinen miehille, mutta ei naisille. Jos oikein etsii, niin varmasti löytyy muitakin.
Syrjintä on veteen piirretty viiva. Sitä on vaikea todistaa. Joihinkin työtehtäviin on varmasti naisen vaikeampi päästä. Onko meillä miehillä sellaisia työpaikkoja, johon katsotaan karsaasti? En tiedä, koska monille naisvaltaisille aloille halutaan nimenomaan miehiä.
Naistenpäivän juhliminen/muistaminen on hyvä asia. Silloin voidaan oikeutetusti nostaa sellaisia asioita esille, jotka eivät tunnu tasa-arvoiselta. Sitten kun olemme täysin tasa-arvoisia, niin teoissa kuin myös ajatuksissa, voimme juhlia yhdessä naisten- ja miestenpäivää.

Paska norski...some räjähti

"Some räjähti" taitaa olla nykyisin melko yleinen kommentti, kun jotakin kummallista tapahtuu jossakin joka kiinnostaa joitakin jotenkin. Eilen Lahden MM-kisojen miesten parisprintin jälkeen tapahtui juuri näin tai ainakin median mukaan "some räjähti".
Mikä on se määrä, että voidaan sanoa oikeasti "some räjähti". Se näyttää siltä, kun esim. pari-kolmekymmentä twiittiä tmv. laitetaan feediin. Entäs ne, joita eivät kisat edes kiinnosta tai he, jotka eivät kommentoi millään tavalla. Mediassa asiat saadaan näyttämään kaikki sillä tavalla kuin ne halutaan. Media on Janus.
Entäpä me tavan immeiset? "Some räjähti", se tiedetään, mutta mitä tapahtui kotona, kun Iversen kiilasi Niskasen eteen muutama sata metriä ennen maalia. Varmasti raivo nousi ja norjalainen haukuttiin pataluhaksi, varmasti pahemmaksikin. Kysyn "miksi"? Mitä oikeastaan Iversen teki? Tarkastellaanpa tilannetta hieman neutraalimpien silmälasien läpi.
Jokainen halusi kultaa ja norski tajusi, että siihen on mahdollisuus, koska italiaano ja ryssä olivat jääneet. Jäljellä oli enää suomalainen hiihtäjä, joka vaikutti vahvalta. Norski vilkaisi taakseen ja sitten eteen ja sitten vaihtoi sisäladulle, koska se oli lyhin matka maaliin. Vaikka norskit ovat maailman parhaita hiihtäjiä, ei heilläkään ole näkevää silmää takapuolessa. Tämä oli huonojen sattumien summa. Jos itsetunto on kunnossa, ei syyttää voi ketään. Paska homma, mutta hiihto ja urheilu on tällaista. Muistaako muuten kukaan enää Sotshin olympialaisia, kun Jauhojärvi kiilasi Tscharnken eteen, saksalainen pyllähti ja jäi pronssille...mutta se on se toinen juttu.