Rich man, poor man...

Olen pakostakin joutunut miettimään köyhyyttä viime aikoina. Siihen on pakottanut sekä Diakonian päivät-seminaari Turussa että synodaalikokous (hirveä nimi) Helsingissä. Mitä on siis köyhyys?
Väitän, että jokainen tuntee itse sydämessään vastauksen tähän monia tänä päivänä koskettavaan kysymykseen. Monesti tulee ajateltua rahaa. Tottakai se on hirveä tilanne kun rahat loppuvat ja mistään ei tule sitä lisää. Jos perheessä on lapsia, vanhempien tuska on varmasti kauhea.
Kuitenkin moni perhe sinnittelee päivästä toiseen ja osa heistä ovat myös onnellisia. Vaikka on taloudellisesti köyhä, se ei merkitse, että on henkisesti samanlainen.
Taloudellinen turva on kuitenkin se, joka pitää elämisen raiteillaan. Kun aikuinen tietää, että saa jostakin sen päivittäisen, viikottaisen, kuukausittaisen, jopa vuosittaisen summan hankittua, millä voi elättää itsensä ja perheensä, luo se sisäisen turvallisuuden tunteen, johon voi jotakin rakentaa.
Näin ei siis kuitenkaan ole. Maailma on monesti myös epätasa-ervoinen. Köyhyydessä elänävät lapset eivät itse ole valinneet kohtaloaan, mutta myöskään huoltajien syyttely ei vie mihinkään. Onneksi suomalainen yhteiskunta on vielä salliva köyhyydelle ja tulee vastaan monin tavoin. Ketään ei kokonaan jätetä. Ainakin pyritään auttamaan.
Ollaan kirkosta sitten mitä mieltä tahansa, oli minun kiva kuulla kahdesta tapauksesta, jotka tapahtuivat omassa seurakunnassani. Ensimmäisessä seurakuntaan tuli ihminen, joka oli asunut ulkona muutaman päivän avopuolisonsa häädön takia. Hänelle diakoni löysi väliaikaisen asunnon. Toisessa pari kolme päivää nälissään ollut tuli kysymään onko ruokaa. Nuorisotyönohjaaja kävi etsimässä mitä löysi ja ihminen lähti kylläisenä jatkamaan päiväänsä.

Rich man, poor man...

Olen pakostakin joutunut miettimään köyhyyttä viime aikoina. Siihen on pakottanut sekä Diakonian päivät-seminaari Turussa että synodaalikokous (hirveä nimi) Helsingissä. Mitä on siis köyhyys?
Väitän, että jokainen tuntee itse sydämessään vastauksen tähän monia tänä päivänä koskettavaan kysymykseen. Monesti tulee ajateltua rahaa. Tottakai se on hirveä tilanne kun rahat loppuvat ja mistään ei tule sitä lisää. Jos perheessä on lapsia, vanhempien tuska on varmasti kauhea.
Kuitenkin moni perhe sinnittelee päivästä toiseen ja osa heistä ovat myös onnellisia. Vaikka on taloudellisesti köyhä, se ei merkitse, että on henkisesti samanlainen.
Taloudellinen turva on kuitenkin se, joka pitää elämisen raiteillaan. Kun aikuinen tietää, että saa jostakin sen päivittäisen, viikottaisen, kuukausittaisen, jopa vuosittaisen summan hankittua, millä voi elättää itsensä ja perheensä, luo se sisäisen turvallisuuden tunteen, johon voi jotakin rakentaa.
Näin ei siis kuitenkaan ole. Maailma on monesti myös epätasa-ervoinen. Köyhyydessä elänävät lapset eivät itse ole valinneet kohtaloaan, mutta myöskään huoltajien syyttely ei vie mihinkään. Onneksi suomalainen yhteiskunta on vielä salliva köyhyydelle ja tulee vastaan monin tavoin. Ketään ei kokonaan jätetä. Ainakin pyritään auttamaan.
Ollaan kirkosta sitten mitä mieltä tahansa, oli minun kiva kuulla kahdesta tapauksesta, jotka tapahtuivat omassa seurakunnassani. Ensimmäisessä seurakuntaan tuli ihminen, joka oli asunut ulkona muutaman päivän avopuolisonsa häädön takia. Hänelle diakoni löysi väliaikaisen asunnon. Toisessa pari kolme päivää nälissään ollut tuli kysymään onko ruokaa. Nuorisotyönohjaaja kävi etsimässä mitä löysi ja ihminen lähti kylläisenä jatkamaan päiväänsä.

Maassa rauha ja kaikki hyvin

En malta olla sörkkimättä viime viikkoista aihetta ainakin vielä kerran. Pitäisi olla itsestään selvää ihmisen koskemattomuus. Sitä ei tarvitsi toitottaa joka tuutista, kaite? On tietysti hyvä pitää esillä niitä asioita mitä ei saa tehdä, mutta toivoisi mediankin nostavan sellaisia mitä saa ja pitää tehdä.
Yksi tällainen oli tietysti useassa Suomen kaupungissa eilen järjestetty 'Peli poikki!'-mielenilmaus. En tiedä kuinka moni lopulta tiesi miksi ko. tapahtuma järjestettiin, mutta tahto oli olla hyvän asialla. Monesti sekin on hienoa.
Mitä tekivät poliitikot? He alkoivat nakkelemaan ja nokittelemaan toisiaan kuin pikku lapset hiekkalaatikolla. Tämä 'eipäs/juupas'-keskustelu nyt ei vaan johda mihinkään. Pääministerin suulla on nyt luvattu ehdottomasti, että lakia tullaan muuttamaan, mutta kuka kertoisi miten. Hallituksen sisällä valtiovarainministeri vei ulkoministerin lapion ja rikkoi vielä hiekkakakun kaiken päälle. Tähän ulkoministeri totesi, että menisi leikkimään toiselle hiekkalaatikolle. Voi Petteri ja Timo. Nyt pitää viheltää peli poikki ja aloitetaan kaikki alusta ja kiltisti.
Hyvän tekeminen on erityisen tärkeää tässä päivässä. Tuntuu siltä, että välittäminen toisesta ihmisestä, eläimistä, luonnosta on kadonnut tai ainakin häviämässä. Välinpitämättömyys rehottaa, oman itsensä nostaminen ja aggressiot ovat jokapäiväistä luettavaa. Missä ovat hyvät uutiset? Tavat voidaan saada muuttumaan, ainakin joksi aikaa, mutta miten saisi mielen muuttumaan...

A History Of Violence

Reilu kymmenen vuotta sitten tehtiin elokuva, jossa tavallinen perhe eli tavallista elämää kunnes kaikki muuttui. Perheen isällä oli taustalla rikollinen menneisyys, josta hän oli yrittänyt päästä irti. Vanhojen rikolliskavereiden ilmaannuttua paikalle alkoi kaikki mennä pieleen. Väkivaltainen historia nosti päätään ja veri virtasi. Elokuvassa lopulta kävi hyvin, vaikka porukkaa kaatui kuin heinää. Se oli elokuvaa.

Viime aikoina mediaa on puhuttanut Helsingin keskustassa tapahtunut väkivallanteko, joka lopulta johti yhden ihmisen kuolemaan. Tämä on siis totta. Sanotaan tähän heti, etten hyväksy väkivaltaa missään muussa tapauksessa kuin itsepuolustuksena. Ihmisen koskemattomuus on ehdoton. Eniten minua ihmetyttää median käsittely juuri tässä tapauksessa. 

Ensin annetaan ymmärtää, että kyseinen uhri oli täysin viaton ohikulkija. Sitten reagoivat poliitikot, jonka jälkeen kansa vaeltaa kynttilöiden kanssa paikalle, missä väkivallanteko tapahtui. Nyt medissa annetaan jo ymmärtää, että uhri teki jotain, mikä sai epäillyn toimimaan väkivaltaisesti. 

Kuten sanoin väkivaltaan ei ole mitään syytä kuin itsensä ja rakkaittensa puolustaminen. Tässä tapauksessa ei voi puhua siitä. Eniten mua ihmetyttää median toiminta ja poliitikkojen kujanjuoksu sen perässä. Mitä on seuraavaksi odotettavissa? Aletaanko kohta löytää tarpeeksi syitä, jotta väkivalta oli oikeutettua vai painammeko kaiken taas villaisella ja odotamme, että pöly laskeutuu.

Brexit - Bullshit

Eletään vuotta 1994 16. lokakuuta. Suomessa on EU-kansanäänestys liittymisestä Euroopan Unioniin. Taustalla vaikuttimena olivat sekä 1991 eduskuntavaali että 1994 presidentinvaali. Molemmissa vaaleissa KYLLÄ-puoli voitti. Oli jotenkin selvää, että me suomalaiset emme halunneet jäädä pois junasta, jonka vauhti vaan kiihtyy. Jokainen kuitenkin tietää, että siinä ei ehdi paljon miettiä, kun hypätään liikkuvaan junaan. Ainakin pitäisi tietää mihin se on matkalla - tiesimmekö me?
EU on mennyt kriisistä kriisiin, mutta jotenkin ollaan aina selvitty...tai ainakin osa meistä. Suurin arvo on varmasti se mitä usein ei mietitä. Euroopassa on pystytty säilyttämään rauha tai ainakin suurimittainen sota. Mitä nyt vähän Jugoslaviassa sodittiin ja Ukrainassa soditaan terrorismista puhumattakaan.
Olen kiitollinen rauhasta mikä tällä hetkellä vallitsee. Se on tärkeintä. Sen rinnalla muut asiat eivät tunnu tärkeiltä. Kuitenkin on muistettava, että esimerkiksi Hitlerin valtaannousu alkoi myös pienistä tekijöistä. Itse nimeän kulminaatiopisteeksi paitsi Saksan silloisen taloustilanteen ja nöyryytetyn kansan niin myös Adolfin isän väkivaltaisen kasvatuksen sekä syrjäytymisen valtavirrasta. Katkeroituminen alkaa pienestä siemenestä.
Ennen viimeisintä EU-kriisiä, Brexitiä, eli Iso-Britannian irtautumista Euroopan Unionista, kaikki Euroopan johtavat poliitikot loivat hirvittäviä uhkakuvia siitä mitä tulisi tapahtumaan, kun Iso-Britannia lähtisi omille teilleen. Nyt kun lähtö on tosiasia, samat poliitikot sanavat, että "tämä on uusi alku EU:lle, olemme löytäneet toisemme uudella tavalla". Kysymykseni kuuluu: "Missä oikeasti mennään ja ketä on uskominen"?

9/12

"Missä olit kun tapahtui...". Näin kysytään monesta historian tapahtumasta. Äkkiä tulee mieleen John F.Kennedyn salamurha, kuukävely, Olof Palmen murha, Suomen eka lätkän MM-kulta ja WTC-tragedia.
Mitenkään väheksymättä 15 vuotta sitten tapahtunutta, on lähihistoriassa tapahtunut paljon kauheampiakin asioita, joita ei kukaan muistele. Jokaisen muistissa pitäisi olla vaikkapa Jugoslavian sota tai Ruandan kansanmurhat. 90-luvulla sadattuhannet ihmiset tapettiin, murhattiin, raiskattiin, pahoinpideltiin.
On helppo sulkea silmänsä asioilta, jotka eivät suoraan kosketa meitä. Yhdysvallat ja New York on meille monin tavoin tärkeä. Moni meistä on jopa käynyt siellä. Jugoslavia ei ollut niin kiinnostava alue 90-luvulla Ruandasta puhumattakaan.
Kun paha tulee iholle, alkaa vääryys ja epäinhimillisyys kiinnostamaan. Pienemmässä mittakaavassa se tarkoittaaa esimerkiksi sitä, että liikennevalot saadaan johonkin paikkaan kunhan tarpeeksi moni on loukkaantunut tai kuollut samalla paikalla. Jälkikäteen voidaan todeta, että tämä oli odotettavissa. Suuremmassa mittakaavassa on tehdä turvallisuuden eteen asioita, jotta joku asia ei räjähtäisi käsiin. Tällöin voisi ajatella pakolaisten asemaa ja nuorten syrjäytymistä.

Suomi-Filmi

Mitä, mitä, mitä? Mä alan kohta uskoo suomalaiseen elokuvaan. Toinen upea raina tällä viikolla.
Menin skidien kaa mysteerinäytökseen, jossa emme siis tienneet elokuvaa etukäteen. Yllättäen meille esitettiin suomalainen leffa 'Tyttö nimeltä Varpu'.
Ekaks ajattelin, et mitäköhän tästä tulee. Olisin niin toivonut leffoja 'Snowden' tai 'The Magnificent Seven'...prkl! Mutta, mutta, mutta rakastuin heti toiseen päänäyttelijään Linnea Skogiin. Jos hän ei saa Jussia, niin se on suuri vääryys. Näin kypsää näyttelemistä näkee harvoin suomalaisissa leffoissa. Ehkäpä vanha hokema, "älä näyttele, ole oma itsesi", pitää todella paikkaansa.
Muutenkin leffa on suomalaisittain epätyypillinen. Roolihahmot eivät ylinäytelleet, ei edes psivurooleissa. Kässäri oli soljuvaa ja luontevaa. Ohjaajan, Selma Vilhunen, oma teksti pääsi näin oikeuksiin. Näyttää siltä, että on hyvä idea kun käsikirjoittaja ja ohjaaja on sama henkilö.
Mä oon niin paljon haukkunu kotimaista elokuvaa, et nyt on otettava takaisin. Aika näyttää mihin suuntaan ollaan menossa vai onko tämä vain "sattumaa". Vilhunen näytti myös, että hyvä leffa syntyy ilman pisaakakkapimppikikkeliäkin. Nouseeko meillä uusi uljas elokuvasukupolvi (iästä riippumatta), joka uskaltaa tehdä hyviä leffoja?

Apulantaa osa 1 tai sit ei

Muistan kun yks mun entinen oppilas tuli selittää ihan innoissaan mulle "hei kuuntele tää, ihan mieletöntä". Hänellä oli kädessään C-kasetti, jossa oli Tehosekoitinta, Karkkiautomaattia ja Apulantaa. Elettiin syksyä 1993.
Ensikosketukseni oli varsin säväyttävä "vmp"! Kyseessä oli kuitenkin joku ihan oikeesti keikoilla tai jossakin myynnissä ollut tuote, joka oli äänitetty (nauhoitettu) jossain rotankolossa. Hirveää huutoa ja vielä kamalampaa soittoa. Päätin kuitenkin etten dumaa mitään nuorten tekemää musaa. Olivathan tekijät kaikki kovin nuoria.
Tänään 6.9.2016 olen menossa katsomaan elokuvaa 'Teit meistä kauniin', joka kertoo yhdestä noista "vmp"-bändistä, jota olen kovasti diggaillut vuodesta 1997 saakka, jolloin heidän kolmas 'Kolme' levy ilmestyi.
Tottakai mä tykkään bändin musiikistakin. Se on selvä! Eniten kuitenkin oon digannu bändin jätkien asenteesta. Sipe, Toni ja Tuukka ovat todellisia arjen sankareita. Kun vielä luin heistä kertovan kirjan, 'Kaikki yhdestä pahasta', olin todella myyty. Se mitä arvostan heissä eniten on aitous. He ovat omia itsejään, kulkevat omia polkujaan, niin pahassa kuin hyvässäkin. Respect!
Tiedoksi kaikille. Ne, jotka sanovat pahaa sanaa noista kolmesta kundista, joutuvat vastaamaan siitä minulle. Capiche!?

Jäätävät miehet

Vuonna 1988 Calgaryn olympialaisista se alkoi - nimittäin se lätkän mitaliputki. Ihan eka mitali tosin tuli Colorado Springissä vuonna 1962, jolloin voitimme EM-hopeaa. Ensimmäinen MM-mitali tuli vuonna 1974 Neuvostoliitossa, missä nuoret saivat hopeaa.
Tänä vuonna Suomi on saamassa todellisen jättipotin. Plakkarissa on jo kaksi nuorten MM-kultaa ja miesten MM-hopea. Kirsikkana kakun päällä on Torontossa, Kanadassa, järjestettävä World Cup, jossa voimme yltää mihin vaan.
Lätkällä menee siis kovaa. Kaikki voi kuitenkin kääntyä, jos liiton miehet pääsevät taas ja jälleen kerran sössimään. Moni muistaa Suomen järjestämät MM-kisat vuonna 2012. Liiton miehet hinnoittelivat liput pilviin ja kansa jäi kotiin. Liiton miehet ihmettelivät "eikö lätkä enää kiinnosta?".
World Cup on olympialaisten ohella se kovatasoisin turnaus. Kahden viikon kuluttua alkava turnee Torontossa on kyllä se The One. Paikalla ovat kaikki terveenä olevat maailman parhaat hokkarit. Tätä ei lätkäfani voi jättää väliin.
Mutta jos on tämän päivän liiton miehiä uskominen, niin "eikö lätkä enää kiinnosta?". Ihme ja kumma kun katsomot eivät ole täynnä Suomen esiottelussa (harjoitusottelu) Ruotsia vastaan, vaikka jäljellä olisi lippuja premium paikalta eikä maksa kuin 239,00€/kpl. On siellä vielä halvempia lippuja jäljellä, mutta perheen (2 aikuista, 2 lasta) lähtiessä matsiin tulisi lipuille hintaa vähintään 256,00€ plus kulut plus matkat plus mahdolliset fanikamat ja safkat. 300,00€ on monille lätkäperheille ylitsepääsemätön homma. Taidanpa jäädä kotiin sohvalle. Kiitos liiton miehet!

Ecce Homo

'Ihminen pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on'. Tätä lausetta on toitotettu niin kauan kuin minä muistan. Eli hyväksy minut tällaisena kuin olen. Älä muuta minua. Parisuhteessa elävät tietävät, että näin se on ja näin sen pitääkin olla, mutta vaikeaa se on - todella vaikeaa.
Olemmeko me sitten tyytyväisiä itse itseemme. Moni meistä haluaa muuttaa jotakin itsessämme kun tulemme tietoiseksi tästä maailmasta. Tyytymättömyyttä löytyy ainakin ulkonäöstä, sukupuolesta ja sisäisestä kauneudesta. Monesti muutostarve johtuu itsetunnosta, mutta syitä on muitakin.
Elämää helpottaa kummasti, että kanssaihmiset hyväksyvät ihmisen juuri sellaisena kuin hän on. On vapauttavaa löytää ihmisiä, porukoita, jotka eivät kritisoi sinua, vaan enemmänkin tukevat ja kannustavat. Yhteiskunta kuitenkin asettaa rajat lakikirjoilla. Jos rikot lakia niin saat määrätyn rangaistuksen - hyvin yksinkertaista siis.
Tasa-arvoisuus eli samanarvoisuus tarkoittaa erityisesti kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä (Wikipedia). Voimmeko me yksilöinä, ihmisinä, katsoa peiliin ja sanoa tämän toteutuneen? Voiko yhteiskunta, valtio, katsoa peiliin ja sanoa tulevien päätöksien edistävän kansalaisten välistä yhdenvertaisuutta? Tasa-arvo on ihana tavoite ja Suomessa ollaan päästy melko pitkälle. Koko maailman mittakaavassa ei voi puhua tasa-arvosta. Maailma on paha.