Olen pakostakin joutunut miettimään köyhyyttä viime aikoina. Siihen on pakottanut sekä Diakonian päivät-seminaari Turussa että synodaalikokous (hirveä nimi) Helsingissä. Mitä on siis köyhyys?
Väitän, että jokainen tuntee itse sydämessään vastauksen tähän monia tänä päivänä koskettavaan kysymykseen. Monesti tulee ajateltua rahaa. Tottakai se on hirveä tilanne kun rahat loppuvat ja mistään ei tule sitä lisää. Jos perheessä on lapsia, vanhempien tuska on varmasti kauhea.
Kuitenkin moni perhe sinnittelee päivästä toiseen ja osa heistä ovat myös onnellisia. Vaikka on taloudellisesti köyhä, se ei merkitse, että on henkisesti samanlainen.
Taloudellinen turva on kuitenkin se, joka pitää elämisen raiteillaan. Kun aikuinen tietää, että saa jostakin sen päivittäisen, viikottaisen, kuukausittaisen, jopa vuosittaisen summan hankittua, millä voi elättää itsensä ja perheensä, luo se sisäisen turvallisuuden tunteen, johon voi jotakin rakentaa.
Näin ei siis kuitenkaan ole. Maailma on monesti myös epätasa-ervoinen. Köyhyydessä elänävät lapset eivät itse ole valinneet kohtaloaan, mutta myöskään huoltajien syyttely ei vie mihinkään. Onneksi suomalainen yhteiskunta on vielä salliva köyhyydelle ja tulee vastaan monin tavoin. Ketään ei kokonaan jätetä. Ainakin pyritään auttamaan.
Ollaan kirkosta sitten mitä mieltä tahansa, oli minun kiva kuulla kahdesta tapauksesta, jotka tapahtuivat omassa seurakunnassani. Ensimmäisessä seurakuntaan tuli ihminen, joka oli asunut ulkona muutaman päivän avopuolisonsa häädön takia. Hänelle diakoni löysi väliaikaisen asunnon. Toisessa pari kolme päivää nälissään ollut tuli kysymään onko ruokaa. Nuorisotyönohjaaja kävi etsimässä mitä löysi ja ihminen lähti kylläisenä jatkamaan päiväänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti