Yksi suosikkiyhtyeistäni, Nelja Ruusua, esittää kappaleen 'Elän vain kerran', jossa sanotaan "jospa onkin niin että elän vain kerran". Toteamus lienee sarkastinen, mutta siinä piilee suuri viisaus. Osaammeko ajatella elämän hektisessä kourussa itseämme ja muita, luontoa ja tulevaisuutta? Miksi meillä on kiire ja, erityisesti, mihin meillä on kiire?
Buddhalaiset sanovat heti alkuun, että elämä on kärsimystä. Ei siis kovin lohdullinen näky. Monissa muissakin uskonnoissa korostetaan kärsimystä. Meidän "rakkaassa" kristinuskossa on sanonta "kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat". Wtf? Mitä on tämä, tämä elämä maan päällä, jos täällä pitää kärsiä ja sitten kuoleman jälkeen (josta ei ole edes faktuaalista varmuutta) saadaan joku palkinto? Jospa unohdetaan uskonnot vähäksi aikaa ja keskitytään inhimilliseen elämään hetkeksi. Mennään miettimään, mennään perusasioihin, mennään alkulähteille, mennään ihmisen syntymään, mennään omaan syntymäämme.
Kysytään "mikä on elämän tarkoitus"? Tätä lienee ihmiskunta miettinyt jo tovin ja joudun arvon lukija tuottamaan pettymyksen sinulle - ehken emme löydä sitä nytkään. Arvaus on silti hyvä juttu, koska se voi sisältää joko koko totuuden tai osan siitä...tai mennä kokonaan ohi. Lähdemme siis arvauspolulle.
Jos lähdetään siitä, että paha tuottaa useimmiten pahaa ja hyvä tuottaa useimmiten hyvää, niin miksi emme tekisi enemmän hyvää niin itselle kuin myös muille. Tämä "muille" tarkoittaa kaikkia, jotka tällä maapallola elävat ja ovat. Kaikki lähtee itsestä. Kun teemme sellaista mikä tuottaa itselle mielihyvää ilman, että toiset siitä kärsivät, olemme oikealla tiellä. Kuin huomaamatta alamme ottaa muut huomioon, niin positiivinen, harmoninen, kehä ja energia on ympärillämme - usko pois! Osaamme silloin siis nauttia elämästä uusin silmin.
Tottakai elämässä on tekijöita, joita emme voi hallita. Ne pitää vain hyväksyä, niihin ei pidä jäädä rypeämään. Jos tämä kaikki tuntuu liian yksinkertaiselta tyyliin "helppo sun on puhua", niin lopetan tämänkertaisen blogini lainaten viisaampien sanoja: "Pitkäkin matka täytyy aloittaa yhdellä askeleella".
Tarkoitus on laittaa hyvä kiertämään. Aika näyttää onnistunko?
torstai 31. elokuuta 2017
perjantai 25. elokuuta 2017
55+
Mä en ole digannu omista synttäreistä oikein ikinä. Sen sijaan lapsien ja muiden synttärit ovat olleet prioriteet 1. Mä oon järkänny satoja synttäreitä kaikille muille ja täysin puhtaalla sydämellä, aidosti, rakkaudella❤️Jotenkin just nyt mulle on noussu tärkeeksi tämän vuoden omat synttärit tänään 25.08.2017, jolloin täytän 55 vuotta. En tiedä miksi???
Mutsi ja faija kertoivat hauskoja juttuja 55 vuoden takaa. Kätilö oli sanonut, että tyttö sieltä syntyy. Nimeksi oli valittu Hannele. Yllätys oli suuri, kun mä synnyin. Kätilö oli kuulemma sanonut "tää kyl on poika, sil on munat ja kaikki".
Toinen merkittäva juttu oli ku faija, joka siihen aikaan ei päässy synnytykseen mukaan, lopetti röökaamisen sillä hetkellä, kun hän kuuli, että poika tuli. Oisko käyny niin, jos ois tyttö syntynyt, tarina ei kerro, eivätkä mutsi ja faija "muista".
Joka tapauksessa mun alku oli onnellinen, koska mutsi ja faija olivat halunneet toista lasta jo pari-kolme vuotta, isobroidi oli isyntynyt kolme ja puoli vuotta aikaisemmin ja mua odotettiin kovasti...tosin tyttönä.
Näin 55 vuotta myöhemmin mietin omaa elämääni todella laajasti. 55 on mulle joku kulminaatiopiste, jonka jälkeen moni asia on toisin...tai sitten ei. Olen lähempänä 60 v kuin 50v. Eläkeikään on reilu 10v. Näin tulee mietittyä mitä haluaa tehdä isona. Aika näyttää mitä tulee tapahtuman. Kaikki on nyt ihan hyvin, mutta riittääkö se?
Yksi elämäni motto on ollut "Risks must be taken", toinen "Jos pelkäät kritiikkiä, älä tee mitään", kolmas "Love conquers all". Näistä summa summarum on se, että jotakin "suurta" tulee vielä tapahtumaan mun elämässä...tästä lähetään liikkeelle. Muuten, tasan 55 vuotta sitten klo 22.10 mä synnyin...I was born and cried for the first but not the last time😊
Mutsi ja faija kertoivat hauskoja juttuja 55 vuoden takaa. Kätilö oli sanonut, että tyttö sieltä syntyy. Nimeksi oli valittu Hannele. Yllätys oli suuri, kun mä synnyin. Kätilö oli kuulemma sanonut "tää kyl on poika, sil on munat ja kaikki".
Toinen merkittäva juttu oli ku faija, joka siihen aikaan ei päässy synnytykseen mukaan, lopetti röökaamisen sillä hetkellä, kun hän kuuli, että poika tuli. Oisko käyny niin, jos ois tyttö syntynyt, tarina ei kerro, eivätkä mutsi ja faija "muista".
Joka tapauksessa mun alku oli onnellinen, koska mutsi ja faija olivat halunneet toista lasta jo pari-kolme vuotta, isobroidi oli isyntynyt kolme ja puoli vuotta aikaisemmin ja mua odotettiin kovasti...tosin tyttönä.
Näin 55 vuotta myöhemmin mietin omaa elämääni todella laajasti. 55 on mulle joku kulminaatiopiste, jonka jälkeen moni asia on toisin...tai sitten ei. Olen lähempänä 60 v kuin 50v. Eläkeikään on reilu 10v. Näin tulee mietittyä mitä haluaa tehdä isona. Aika näyttää mitä tulee tapahtuman. Kaikki on nyt ihan hyvin, mutta riittääkö se?
Yksi elämäni motto on ollut "Risks must be taken", toinen "Jos pelkäät kritiikkiä, älä tee mitään", kolmas "Love conquers all". Näistä summa summarum on se, että jotakin "suurta" tulee vielä tapahtumaan mun elämässä...tästä lähetään liikkeelle. Muuten, tasan 55 vuotta sitten klo 22.10 mä synnyin...I was born and cried for the first but not the last time😊
perjantai 18. elokuuta 2017
1v-juhlablogi
Aloitin blogin kirjoittamisen noin 15 vuotta sitten. Minut oli tuolloin vihitty papiksi ja ajattelin, että voisin avata joitakin tärkeiksi pitämiäni asioita ilmoille. Kenties niitä joku lukisikin, mutta kirjoittaminen ainakin olisi monella tavalla terapeuttista. Mulla teksti syntyy nopeasti. Gradun leipätekstin kirjoitin kolmessa päivässä ja koko gradun kolmessa viikossa. Kirjoitan aina sydämestä, tunteella, järki seuraa perässä tai korkeintaan rinnalla.
Rakas vaimoni kuoli 17.6.2008 ja keskityin oleellisimpiin asioihin kuten lasten kanssa elämiseen. Olihan heitä kolme alaikäista ja yksi 18v. Blogi siis jäi, mutta muistan yhden ystäväni sanoneen "ymmärrän ettet jaksa, mutta sun kirjoitukset olivat piristysruiske ankeaan elämään, toivottavasti et lopeta, vaan pidät tauon".
Tuo tauko kesti noin kahdeksan vuotta ja tasan vuosi sitten alotin nu-blogini. Tähän sain kannustusta myös lähipiiristäni. Jos voin blogillani auttaa edes yhtä ihmistä, niin olen onnistunut. Luin ohjeita mitä tämän päivän hyvä blogi kantaa sisällään. Yksi yksi niistä oli: Rajaa blogisi yhteen aihepiiriin, niin sitä luetaan varmimmin. No, mä tein blogistani rajattoman. Kirjoitan ihan mistä sattuu, mutta pyrin hyvään, aina.
Lopetan juhlablogini osoitettuna meille suomalaisille ja Suomessa asuville käyttäen Johanneksen, Shakespearen ja Martin Luther Kingin sanoja:
Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.
- Johannes -
Doubt thou the stars are fire;
Doubt the sun doth move;
Doubt truth to be a liar;
But never doubt I love.
- William Shakespeare -
Darkness cannot drive out darkness: only light can do that. Hate cannot drive out hate: only love can do that.
- Martin Luther King jr -
Rakas vaimoni kuoli 17.6.2008 ja keskityin oleellisimpiin asioihin kuten lasten kanssa elämiseen. Olihan heitä kolme alaikäista ja yksi 18v. Blogi siis jäi, mutta muistan yhden ystäväni sanoneen "ymmärrän ettet jaksa, mutta sun kirjoitukset olivat piristysruiske ankeaan elämään, toivottavasti et lopeta, vaan pidät tauon".
Tuo tauko kesti noin kahdeksan vuotta ja tasan vuosi sitten alotin nu-blogini. Tähän sain kannustusta myös lähipiiristäni. Jos voin blogillani auttaa edes yhtä ihmistä, niin olen onnistunut. Luin ohjeita mitä tämän päivän hyvä blogi kantaa sisällään. Yksi yksi niistä oli: Rajaa blogisi yhteen aihepiiriin, niin sitä luetaan varmimmin. No, mä tein blogistani rajattoman. Kirjoitan ihan mistä sattuu, mutta pyrin hyvään, aina.
Lopetan juhlablogini osoitettuna meille suomalaisille ja Suomessa asuville käyttäen Johanneksen, Shakespearen ja Martin Luther Kingin sanoja:
Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.
- Johannes -
Doubt thou the stars are fire;
Doubt the sun doth move;
Doubt truth to be a liar;
But never doubt I love.
- William Shakespeare -
Darkness cannot drive out darkness: only light can do that. Hate cannot drive out hate: only love can do that.
- Martin Luther King jr -
Kirkon tilasta 2017 ja vähän muutakin...
Kristinuskon syntyajankohdasta voidaan olla montaa mieltä. Osa väittää sen syntyneen Jeesuksen myötä joko syntymästä, kasteesta, "kuolemasta" tai ylösnousemuksesta alkaen. Jotkut sanovat sen syntyneen alkuseurakunnan kokontumisesta tai Paavalin matkojen seurauksena. Varsinaisesti kristinusko tuli hyväksytyksi 300-luvulla Rooman keisareiden, Theodosius ja Konstantinus, myötä. Fakta kuitenkin on se, että kristinusko on maailman laajimmalle levinnyt ja määrällisesti suurin uskonto; laskennasta riippuen noin joka kolmas maailmankansalainen on kristitty.
Riitoja on varmasti ollut useita kertoja, mutta ensimmäinen todellinen särö syntyi Rooman valtakunnan hajottua 395 AD. Paljon ehti varmasti tapahtua ennen idän ja lännen kirkkojen lopullista? eroa vuonna 1054. Tapahtumaa kutsutaan nimellä 'Suuri skisma'.
Tämän vuoden syksyllä tulee 500 vuotta siitä, kun Martinus Luther julkaisi 95 teesiään silloisen länsikirkon (katolinen) toimia vastaan. Tapahtuma aikaansai uuden riidan ja kolmen kirkkokunnan syntymisen (luterilainen, anglikaaninen ja reformoitu kirkko).
Yhdestä lähtenyt on tänä päivänä jakautunut tuhansiin erilaisiin lahkoihin, joiden aainakin pitäisi seurata Jeesuksen opetusta Raamatun valossa. Suomessa on kaksi valtiollista kirkkoa (evankelis-luterilainen ja ortodoksinen) sekä lukuisia kristillisiä yhdyskuntia. Evankelis-luterilainen kirkko on selkeästi suurin. Vaikka valtakirkkoon kuuluminen on vähentynyt vuosi vuodelta, silti noin 72% haluaa olla vielä ko. kirkossa. Loppuihin kristiilisiin porukoihin kuuluu vajaa 3% ja loput joko muihin uskontoihin tai ei mihinkään.
Historian ja lukujen perusteella kristillisellä kirkolla menee varsin hyvin. Jokaisella kirkkokunnalla on kuitenkin omat juttunsa. Meidän valtakirkossa ovat viime aikoina erityisesti puhuttaneet naispappeus ja samaa sukupuolta olevien vihkiminen. Näistä jälkimmäinen on tapetilla juuri nyt. Vajaan kuukauden sisällä tulee päätös ensimmäisestä kantelusta, jossa 1.3.2017 vihittiin ensimmäinen miespari. Tämä päätös linjannee paljolti mihin suuntaan ev.lut.kirkko on menossa. Vaikka kyseessä on varsin marginaalinen ilmiö, asiasta lienee kiinnostunut puoli Suomea tavalla tai toisella. Tietojen mukaan 1.3.17 lähtien, jolloin Suomen laki salli samaa sukupuolta olevien vihkimisen, on vihitty parisenkymmentä samaa sukupuolta olevia paria.
Jos ko. keissi johtaa rankaisutoimiin, on absurdia tuomita vain yksi vihkinyt. Sehän olisi syrjintää. Nyt siis tarvitaan ensin Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulilta, joka siis käsittelee kantelun, suurta viisautta, koska se antaa ennakkotapauksen mitä mieltä ev.lut.kirkko tästä asiasta on. Hyviä ratkaisuja ei ole, sellaisia joka kaikkia miellyttäisi, vaan nyt on valittava ratkaisu, joka on vähiten huono ja rakentaa kirkkoamme parempaan suuntaan - kohti Kristusta.
Riitoja on varmasti ollut useita kertoja, mutta ensimmäinen todellinen särö syntyi Rooman valtakunnan hajottua 395 AD. Paljon ehti varmasti tapahtua ennen idän ja lännen kirkkojen lopullista? eroa vuonna 1054. Tapahtumaa kutsutaan nimellä 'Suuri skisma'.
Tämän vuoden syksyllä tulee 500 vuotta siitä, kun Martinus Luther julkaisi 95 teesiään silloisen länsikirkon (katolinen) toimia vastaan. Tapahtuma aikaansai uuden riidan ja kolmen kirkkokunnan syntymisen (luterilainen, anglikaaninen ja reformoitu kirkko).
Yhdestä lähtenyt on tänä päivänä jakautunut tuhansiin erilaisiin lahkoihin, joiden aainakin pitäisi seurata Jeesuksen opetusta Raamatun valossa. Suomessa on kaksi valtiollista kirkkoa (evankelis-luterilainen ja ortodoksinen) sekä lukuisia kristillisiä yhdyskuntia. Evankelis-luterilainen kirkko on selkeästi suurin. Vaikka valtakirkkoon kuuluminen on vähentynyt vuosi vuodelta, silti noin 72% haluaa olla vielä ko. kirkossa. Loppuihin kristiilisiin porukoihin kuuluu vajaa 3% ja loput joko muihin uskontoihin tai ei mihinkään.
Historian ja lukujen perusteella kristillisellä kirkolla menee varsin hyvin. Jokaisella kirkkokunnalla on kuitenkin omat juttunsa. Meidän valtakirkossa ovat viime aikoina erityisesti puhuttaneet naispappeus ja samaa sukupuolta olevien vihkiminen. Näistä jälkimmäinen on tapetilla juuri nyt. Vajaan kuukauden sisällä tulee päätös ensimmäisestä kantelusta, jossa 1.3.2017 vihittiin ensimmäinen miespari. Tämä päätös linjannee paljolti mihin suuntaan ev.lut.kirkko on menossa. Vaikka kyseessä on varsin marginaalinen ilmiö, asiasta lienee kiinnostunut puoli Suomea tavalla tai toisella. Tietojen mukaan 1.3.17 lähtien, jolloin Suomen laki salli samaa sukupuolta olevien vihkimisen, on vihitty parisenkymmentä samaa sukupuolta olevia paria.
Jos ko. keissi johtaa rankaisutoimiin, on absurdia tuomita vain yksi vihkinyt. Sehän olisi syrjintää. Nyt siis tarvitaan ensin Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulilta, joka siis käsittelee kantelun, suurta viisautta, koska se antaa ennakkotapauksen mitä mieltä ev.lut.kirkko tästä asiasta on. Hyviä ratkaisuja ei ole, sellaisia joka kaikkia miellyttäisi, vaan nyt on valittava ratkaisu, joka on vähiten huono ja rakentaa kirkkoamme parempaan suuntaan - kohti Kristusta.
torstai 10. elokuuta 2017
Piispaehdokkaan munat yhdessä korissa
Helsingin hiippakunnassa on menossa piispanvaali. Seitsemän vuotta tuomiokapitulista käsin hiippakuntaa hallinnut Irja Askola jää eläkkeelle tämän vuoden lokakuussa. Ilmoitus aikanaan oli yllättävä, koska oletettiin hänen jatkavan ehkä vielä noin suurinpiirtein pauttia rallaa viisi vuotta. Tieto eläkkeellejäämisestä laittoi varmasti monen papin aamukahvin väärän kurkkuun: "Ei minun vielä pitänyt piispaksi päästä."
Lopulta kuoriutui kolme eri tilanteissa kovaksi keitettyä piispakandidaattia ja siinä alkoi miettiminen kaikille noin 1800 äänestysoikeutetuille: "Kuka noista olisi paras ja miksi?" Tosin ennen virallista aikarajan umpeutumista olivat tiedossa nämä kolme, mutta vielä odotettiin ns. konservatiivien Mustaa hevosta tai Isoa pahaa sutta, koska kaikki kolme tuntuivat niin samasta liberapuusta veistetyiltä. Ei, tullut, ei, ja niin jäi perinteisen teologian kannattajille luu käteen. Tämä tarkoitti erityisesti heitä, jotka eivät katso suopeasti naispappeuden suuntaan (heitä on vielä uskokaa) ja heitä, joille uusi se laki, mitä ei saa ääneen sanoa, on musta vaate tai paremmin sanottuna ehdoton EI!
Ennen kuin kerron miten ja miksi valitsin oman ehdokkaani on todettava, että kaikki nämä kolme täyttävät hyvin piispakriteerit. Sitähän emme tiedä miten kukin heistä toimii ja käyttäytyy piispana ollessaan, mutta etukäteen ajateltuna ovat ihan hyviä tyyppejä. Tilanne on siis hyvä, koska huonoa ehdokasta ei ole, Thank God!
Teemu Laajasalo olisi ollut minulle luontevin valinta, koska olen hänen kanssaan ollut tekemisissä eniten eikä minulla ole henkilökohtaisesti hänestä mitään negatiivista sanottavaa. Teemu osaa esiintyä, puhua ja olla vakuuttava. Jaana Hallamaan olin kohdannut muutaman kerran opiskellessani Helsingin Yliopistossa. Asiallinen, osaava ja sydäntietävä ihminen, jota arvostan. Vaalipaneeleissa hän on osoittanut todelliset kykynsä toimia missä tahansa toimessa tai virassa. Kaisamari Hintikkaa en tuntenut lainkaan. En tietääkseni ollut häntä koskaan tavannutkaan. Pikainen vilkaisu pappismatrikkeliin, joka kertoo Suomen papistosta kaiken, ei tehnyt hullua hurskaammaksi. Valinta jäisi siis Teemu tai Jaana.
Reiluuden nimessä ajattelin, että täytyy se Kaisamari Hintikka kuitenkin tavata edes kerran, niin voin ainakin perustella miksi en häntä ainakaan äänestä. Kuluvan vuoden kevällä menin yhteen kannatustilaisuuteen ajatuksella "saa siellä ainakin kaffet", mutta siinä kävikin niin, että sille tielle jäin. Kohdatessani Kaisamarin hän katsoi silmiin ja vastasi kysymykseeni, joka kieltämättä oli hiukan provosoiva, suoraan, kiertelemättä lähtöruudun kautta. Muutenkin hänen koko olemuksensa ja tapansa puhua teki minuun vaikutuksen. Tilaisuuden jälkeen olin satavarma, että hän on minun ehdokkaani ja tulen äänestämään Kaisamaria piispaksi Helsingin hiippakunnan vaaleissa Anno Domini 2017.
Kaikki tapaamiset ja vaalipaneelit ovat vahvistaneet käsitystäni, että Kaisamarista tulisi meille erinomainen piispa Helsingin hiippakuntaan. Pääkriteerini ovat aitous, helpostikohdattavuus, taito kuunnella ja puhua sekä se, että Suomessa vuonna 2017 piispoina on oltava molempia sukupuolia. All-men-paneelien aika on jo ohi. Tapahtukoon sinun tahtosi!
Lopulta kuoriutui kolme eri tilanteissa kovaksi keitettyä piispakandidaattia ja siinä alkoi miettiminen kaikille noin 1800 äänestysoikeutetuille: "Kuka noista olisi paras ja miksi?" Tosin ennen virallista aikarajan umpeutumista olivat tiedossa nämä kolme, mutta vielä odotettiin ns. konservatiivien Mustaa hevosta tai Isoa pahaa sutta, koska kaikki kolme tuntuivat niin samasta liberapuusta veistetyiltä. Ei, tullut, ei, ja niin jäi perinteisen teologian kannattajille luu käteen. Tämä tarkoitti erityisesti heitä, jotka eivät katso suopeasti naispappeuden suuntaan (heitä on vielä uskokaa) ja heitä, joille uusi se laki, mitä ei saa ääneen sanoa, on musta vaate tai paremmin sanottuna ehdoton EI!
Ennen kuin kerron miten ja miksi valitsin oman ehdokkaani on todettava, että kaikki nämä kolme täyttävät hyvin piispakriteerit. Sitähän emme tiedä miten kukin heistä toimii ja käyttäytyy piispana ollessaan, mutta etukäteen ajateltuna ovat ihan hyviä tyyppejä. Tilanne on siis hyvä, koska huonoa ehdokasta ei ole, Thank God!
Teemu Laajasalo olisi ollut minulle luontevin valinta, koska olen hänen kanssaan ollut tekemisissä eniten eikä minulla ole henkilökohtaisesti hänestä mitään negatiivista sanottavaa. Teemu osaa esiintyä, puhua ja olla vakuuttava. Jaana Hallamaan olin kohdannut muutaman kerran opiskellessani Helsingin Yliopistossa. Asiallinen, osaava ja sydäntietävä ihminen, jota arvostan. Vaalipaneeleissa hän on osoittanut todelliset kykynsä toimia missä tahansa toimessa tai virassa. Kaisamari Hintikkaa en tuntenut lainkaan. En tietääkseni ollut häntä koskaan tavannutkaan. Pikainen vilkaisu pappismatrikkeliin, joka kertoo Suomen papistosta kaiken, ei tehnyt hullua hurskaammaksi. Valinta jäisi siis Teemu tai Jaana.
Reiluuden nimessä ajattelin, että täytyy se Kaisamari Hintikka kuitenkin tavata edes kerran, niin voin ainakin perustella miksi en häntä ainakaan äänestä. Kuluvan vuoden kevällä menin yhteen kannatustilaisuuteen ajatuksella "saa siellä ainakin kaffet", mutta siinä kävikin niin, että sille tielle jäin. Kohdatessani Kaisamarin hän katsoi silmiin ja vastasi kysymykseeni, joka kieltämättä oli hiukan provosoiva, suoraan, kiertelemättä lähtöruudun kautta. Muutenkin hänen koko olemuksensa ja tapansa puhua teki minuun vaikutuksen. Tilaisuuden jälkeen olin satavarma, että hän on minun ehdokkaani ja tulen äänestämään Kaisamaria piispaksi Helsingin hiippakunnan vaaleissa Anno Domini 2017.
Kaikki tapaamiset ja vaalipaneelit ovat vahvistaneet käsitystäni, että Kaisamarista tulisi meille erinomainen piispa Helsingin hiippakuntaan. Pääkriteerini ovat aitous, helpostikohdattavuus, taito kuunnella ja puhua sekä se, että Suomessa vuonna 2017 piispoina on oltava molempia sukupuolia. All-men-paneelien aika on jo ohi. Tapahtukoon sinun tahtosi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)