Cheek, Jare ja veljeni vartija

Kävinpä katsomassa suomalaisen elokuvan. Mä haluaisin katsoa niitä enemmän, ja katsonkin telsusta, mutta petyn niihin uudestaan ja taas uudestaan...siis uusiin. Poikkeuksia silti välillä on kuten Antti J.Jokisen 'Puhdistus'  tai Aku Louhimiehen 'Tuntematon sotilas'. Toista se oli ennen. Silti vääntäydyn aina välillä teatteriin, missä leffat ovat parhautta ja koska haluan tukea suomalaista elokuvaa sekä samalla tarkastelen missä mennään suomifilmin saralla. Kävin katsomassa Cheekin elämästä kertovan leffan 'Veljeni vartija'.
Seuraavaksi aioin kertoa miksi en tykännyt leffasta. Kerron myös mistä tykkäsin. Kerron myös mitä minä olisin tehnyt toisin. Voi olla et spoilauksia on luvassa, vaikka en tarkoituksella niitä tee. Lopeta siis lukeminen, jos niitä pelkäät. Lopeta myös, jos et halua pahoittaa mieltäsi kritiikin väkevyydestä. Cheekiä en kuitenkaan hauku, koska Cheek! Itse leffa saa multa 1,5/5 asteikon ollessa 1-5.
Ennen leffaa olin lukenut leffan kässärin, lukenut Cheekista kertovan kirjan ja kuunnellut läpi kaikki hänen biisinsä, myös sivuprojektit. Kässäri olikin lähes ainut hyvä juttu. Cheek on persoonana jotain Suomen musiikkigenressä ennen kokematonta, joten hänestä olisi voinut tehdä todella mielenkiintoisemman, rohkeamman ja syvemmän leffan.
Pahin moka oli laittaa Antti Holma näyttelemään kaksoisroolia. Mulla ainakin meni Jere ja Jare sekaisin...tai siis Jare ja Jere. Holman roolityö ei ole helppo varsinkaan näytellessä Jarea eli Cheekkiä. Cheekin habitus, kävelytyyli, eleet, puhetapa, koko olemus ovat vertaansa vailla. Häntä ei voi matkia. Cheek on Cheek. Lippiskin sopi Antti Holman päähän yhtä hyvin kuin Mauri Pekkariselle. Muutkaan roolit eivät nousseet esille, vaan näyttelijät olivat kuin puupökkelöitä ehkä poikien isää näytellyttä Kai Lehtistä lukuunottamatta.
Huonointa leffassa oli kuitenkin poukkoileva leikkaus. Enkä tarkoita niitä takaumien käyttöä, koska parhaimmillaan ne ovat kutkuttavia, vaan sitä, että kohtaus kestää muutaman sekunnin kertoen jotakin epäoleellista, jolloin ne ovat turhia, tai oleellista, jolloin ne ovat taas liian lyhyitä. Yksi suomalaisten elokuvien ongelma on saada purkkiin liian paljon asioita. Tässä elokuvassa myös se onnistuttiin tekemään. "Less is more" olisi hyväksi opiksi suomalaisille leffaheeboille.
Mietin miksi ohjaaja JP Siili ei saanut näyttelijöistään enemmän irti. Onko syy aina se raha eli kuvauspäivien vähyys? Huonot palkat? Koulutus? Intohimo? Kuvaus oli hyvää. Jotkut kohtaukset mainioita, mutta se Cheekin kaksisuuntainen mielialahäiriö olisi ansainnut paremman kohtelun. Siitä olis saanut syvemmän elokuvan. Voin sieluni silmin tunteä tämän miehen nerouden ja hulluuden samassa paketissa. Hänen raivoaminen, seksuaalinen turhautuminen, älykkyys ja musiikillinen taito näkyivät vain ajoittain ja hyvin kevyesti. Cheek olisi ansainnut enemmän.
En tunne miestä, vaikka olen tutustunut häneen aika lailla etänä. Uskon Jare Tiihosen olevan tosissaan, että hän on tappanut Cheekin eikä tule enää sillä nimellä esiintymään. Ei rahasta, ei maineesta, ei mistään. Toivon, että Jare ei jätä musiikkia kokonaan, sillä hänellä on paljon annettavaa rapille, hiphopille ja kenties jollekin muunlaiselle musatyylille.

Ev..lut.kirkon ongelma

Meillä on Jeesus Kristus. Meillä on hyvä sanoma. Se on lähimmäisenrakkaus, toisista välittäminen, kasteopetus, pelastussanoma. Me oikeasti kirkossa haluamme, uskomme, että kaikki ihmiset pelastuisivat kasteen ja uskon kautta. Miten me tässä kertomisessa onnistumme?
Kyse on siis uskosta. Tiedon me kristityt olemme oppineet Raamatusta. Me uskomme, että Jeesus on Jumalan poika, jota..."Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän" (Johanneksen evankeliumi 3:16).
Me olemme kadottaneet tämän oleellisen. Me olemme käpertyneet itseemme ja uskomme vain itseemme. Meille on tärkeää vain ja ainoastaan uskoa siihen mitä teemme, eikä sitä mihin meidät on opetettu, kasvatettu ja opiskeltu. Oma uramme on se juttu, jota kohti menemme. Me riitelemme niin monista asioista: Naispappeus, samaa sukupuolta olevien vihkiminen, piispojen vaalit, virkanimitykset, työnkuvat, pakolaiset, eriarvoisuus, kirkkoherrat, palkkaus...you name it!
Mekö olemme yhteisö, jonka pitäisi välittää ja rakastaa lähimmäistä. Katsokaamme peiliin ja todetkaamme, että olemme epäonnistuneet. Moni asia on hyvin, mutta kokonaisuus ratkaisee. Riitelemme ja upottaudumme poteroihimme. Siellä on turvallista, mutta mikään ei muutu. Nyt haloo KIRKOLLISKOKOUS, KIRKKOHALLITUS, PIISPAT, KIRKKOHERRAT, SEURAKUNNAT, TYÖNTEKIJÄT, IHMISET. HALOO!!! Me emme ole kuitenkaan menettäneet kaikkea. Meillä on vielå mahdollisuus. Mennään oikeasti siihen suuntaan, johon meidän pitäisi mennä - kohti Kristusta. Eli lopetetaan pompöösimainen keekoilu ja keskitytään oleelliseen, toistemme palvelemiseen. Amen!

Aktiivimalli

Olen tutustunut tarkasti hallituksen lanseeraamaan ns. aktiivimalliin. Lähtökohdaltaan idea on ok, mutta se suuri mutta...ei toimine. Aktiivimallissa on työnhakijan 65 päivän aikana oltava 18 tuntia palkkatyössä, osallistumalla viideksi päiväksi työllisyyspalveluihin tai tienattava yrittäjänä vähintään 241 euroa. Jos ehdot eivät täyty, työttömyysetuutta leikataan 4,65%, kunnes aktiivisuusehto täyttyy. Tuntuu kohtuulliselta, mutta...

Useasta eri yhteydestä, mm. tänään AamuTV:ssä, ovat TE-toimistojen työntekijät, virkamiehet ja itse työttömät sanoneet, että asianhoitajat eivät ehdi olla yhteydessä kuin pieneen osaan työttömistä kuukauden aikana ja monesti vain puhelimitse. Näin ollen aktiivimalli on hyvä esimerkki siitä miten ylhäältä luodaan jotain, mikä käytännössä ei toimi. Aktiivimallissa ei olla otettu huomioon kaikkia liikkuvia tekijöitä. Meillä on niin suuri virkamieskoneisto, että luulisi näin tapahtuvan.

Viime kädessä tässä joutuvat kärsimään työttömät, jopa ne aktiiviset työnetsijät. Toi vajaa 5% voi olla pikku raha työssäolijalle, mutta työttömälle se ei sitä ole. Ei tarvitse olla ministeri, jotta tajuaisi mikä yhteys on leipäjonojen kasvamisen ja eriarvoistumisen välillä. Jos korkea virkamieskoneisto ja päättäjät pitävät työttömiä aaseina, niin olisi hyvä muistaa miten aasit saadaan liikkeelle - piiskalla vai porkkanalla?

Nyt hallitus järki käteen ja annetaan aktiivimallin mennä pesuveden mukana ennen kuin tulee lisää vahinkoja. Toinen vaihtoehto voisi olla, jos lisättäisiin työntekijöitä TE-toimistoihin ja siellä keskityttäisiin oleelliseen eli uudelleenkoulutukseen ja turhien työtehtävien karsimiseen. Annetaan rauha tehdä töitä heille, joille se kuuluu ja tehdään lisää työpaikkoja. WINWIN!!!

 

 

 

 

 

Anteeksiannosta ja anteeksipyytämisestä

Mä olen leffafriikki. Mielelläni katson leffat teatterissa. Viime vuonna tuli skidien kaa katottua 42 rainaa. Iltaisin katson mielelläni telsustakin kuten eilen. Sieltä tuli ennen näkemättömäni 'The Railway Man'. Nimi ei todellakaan kerro kaikkea. Kiinostuin leffasta kahdesta syystä. Ensinnäkin kaikki Japaniin liittyvät jutut kiinnostaa. Olen japanifriikki. Toiseksi näyttelijäkaarti tuntui varsin kiinnostavalta: Nicole Kidman, Colin Firth, Stellan Skarsgård. Muuta leffasta en juuri tiennytkään. Katsoessani hämmästyin miten syvälle mun ihon alle se pääsi...
Leffa perustuu tositapahtumiin ja kertoo Toisen maailmansodan aikana brittivankien kohtalosta japanilaisten käsissä Singaporessa ja Burmassa keskittyen lähinnä yhteen sotilaaseen. Häntä kidutetaan julmasti, mutta jää henkiin. Sodan jälkeen hän ei pysty elämään normaalia elämää, vaan kauhukokemukset nousevat esiin yhä uudelleen ja uudelleen, hereillä ja unissa. Hänellä on ihana parisuhde, mutta rankat kokemukset tuovat ongelmia siihenkin. Lopulta usean kymmenen vuoden jälkeen hän saa tietää, että yksi hänen japanilaisista kiduttajistaan on elossa ja hän lähtee etsimään miestä kostaakseen kaiken kokemansa vääryyden tarkoituksen tappaa hänet. Päähenkilöllä on puukko mukana, jolla tappo suoritetaan. Viha on noussut kuitenkin niin suureåksi, että ensin japanilaista pitää kiduttaa kunnolla ja sitten vasta tappaa. Tai niin on tarkoitus. En spoilaa leffaa enempää...
Elokuvan keskeisiksi teemoiksi nousevat kosto, oikeudenmukaisuus, anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen. Elokuvassa ei valehdella, elokuvassa puhutaan totta, niin hyvässä kuin pahassakin. Kosto tuntuu oikeutetulta, kun kokemukset ovat näinkin julmia, mutta toisen tappaminen rauhan aikana on se kysymys. Mitä kostolla voi saavuttaa? Helpottaako se oloa, kun saa kostettua?
Anteeksiantamista olisi hyvä edeltää anteeksipyyntö, jotta jatkaminen olisi edes mahdollista. Jos aitoa anteeksipyyntöä ei kuulu, on kuitenkin parempi antaa anteeksi väärintekijälle, koska muutoin se katkeroittaa mielen ja tuottaa vaan enemmän ongelmia. Helppoa se ei ole, mutta se kannattaa. Anteeksiantaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että väärinteko unohdetaan. Jatkossa prosessia voi kuitenkin viedä eteenpäin, kohti oikeutta ja totuutta, keveämmällä mielellä, objektiivisemmin.
Väärintekijän olisi ensin annettava itselleen anteeksi ja katua tekoa. Ymmärtää, että "minä olen tehnyt väärin". Sitten on pyydettävä anteeksi häneltä/heiltä, joita kohtaan on tehnyt väärin. Anteeksipyynnön ja katumisen on oltava aitoa ja anteeksiantavan on koettava se sisimmissään, että anteeksipyytäjä on tosissaan. Anteeksipyytäminen voi olla nopeaa, jos tekijä aidosti ja oikeasti huomaa virheensä, mutta anteeksiantamiselle on annettava aikaa. Se riippuu teon määrästä, laadusta ja empatiakyvystä.
Loppujen lopuksi kyse on meistä ihmisistä. Kaikki on mahdollista, kun olemme elossa. Kuoleman jälkeen kaikki on niin paljon vaikeampaa. Kun itsekkyys, viha, kostohimo väistyvät ja tilalle tulee aito keskustelu, oikeudenmukaisuus, ymmärtäminen sekä rakkaus elämään, voimme kohdata mitä vaan. Voimme sopia asioita, voimme jatkaa elämäämme, ilman katkeruutta, ilman vihaa. Jos julma kiduttaja tajuaa mitä on aikoinaan tehnyt, katuu aidosti tekoaan ja kidutettu pystyy hyväksymään sen, niin miksi emme me, joiden ongelmat ovat huomattavasti pienemmät. Siihen tarvitaan vain kaksi eri sanaa "anteeksi" ja "saat anteeksi".

Jeesus, Kristus mulle

Mulle uskonasiat tuli todeksi Maria-mummon kautta 1960-luvulla, jolloin mummolassa savonmualla kesäisin ollessani tajusin hänen laulavan ja höpisevän jotain käsittämätöntä kiikkutuolissa ollessaan. Pitkään ihmettelin miksi tuo erikoinen ihminen, äitini äiti, joka teki ihania kalakukkoja ja maistuvia rieskoja, meni johonkin transsiin sunnuntaisin. Muina päivinä hän teki työtä taukoamatta???
Mun omat vanhemmat olivat ns. tapakristittyjä. Kävimme kirkossa juhlapyhinä, erityisesti jouluna ja pääsiäisenä, mutta ei juuri muulloin. That's it! En tietenkään ajatellut asiaa sen enempää lapsena, mutta teininä tuli mieleen onko tässä maailmassa mitään järkeä. Onko olemassa jotain sellaista, mistä minä en tiedä?
Teiniaika meni kuitenkin hörhöillessä. Vasta 1990-luvun lopulla löysin Kristuksen tai Kristus löysi minut. Sen jälkeen uskoni on ollut selkeää tyyliin 'Tapahtukoon Sinun Tahtosi'. Siitä en ole luopunut, vaikka minulle on elämässäni tapahtunut versin rankkoja juttuja. Olen mennyt Kristus edellä läpi harmaan kiven.
Kristillinen kirkko on minulle esittäytynyt monesti varsin vieraana. En ole ymmärtänyt sen monia kuvioita. Minut on kuitenkin vihitty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi, joten pyrin olemaan sen nöyrin palvelija. Mitä minun pitää seurata? Kristusta, Kirkkohallitusta, Kirkolliskokousta vai Piispoja? He kaikki ovat niin ristiriitaisia. Mitä minä, yksi pappi tässä kaikessa kokonaisuudessa, voin tehdä?
Minut on kasvatettu oikeudenmukaisuuteen, rehellisyyteen ja aitouteen. En voi millään ymmärtää joidenkin piispojen, tuomiokapitulien ja kirkkoherrojen toimintaa ja tuomioita joitakin meitä aidosti Kristusta seuraavia pappeja kohtaan. Olen surullinen, ymmälläni ja ihmeissäni. Mikä on motiivi toimia niin kuin nyt on?
Minä olen päättänyt etten eroa kirkosta, koska rakastan Jumalaa yli kaiken, enemmän kuin itseäni ja  muita, vaikka olen erittäin pettynyt moneen asiaan, mikä kirkossamme tällä hetkellä on mielestäni  päin...prinkkalaa! Haluan toimia kirkossa niin, että enemmän yhdistän kuin erotan. Haluan aitoutta, rehellisyyttä ja lojaalisuutta kirkkomme sisällä enemmän kuin mitään muuta. Rakas Jumala, puhdista kirkkomme ylpeydestä, kateudesta, vihasta, laiskuudesta, ahneudesta, ylensyönnistä ja himosta. Auta meitä, puhdista meidät, viskaa meidät sinun totuuteesi. Amen!

Kenestä seuraava arkkipiispa?

Käsi ylös kuka tietää varmasti mikä on arkkipiispa ja mitkä ovat hänen tehtävänsä? Joka tapauksessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seuraava, järjestyksessään 15., Suomen ja Turun (vuoteen 1817 asti pelkkä Turun) arkkipiispa valitaan tänä vuonna helmi-maaliskuussa.
Kristinuskon tultua Suomeen (legendan mukaan vuonna 1155) oli tärkeää saada joku myös johtamaan kristikuntaa. Ensimmäiset johtajat olivat luonnollisesti katolisia hemmoja ja se The ensimmäinen lienee ollut Uppsalan piispa Henrik. Sittemmin meillä johtajina ovat olleet mm. Folkvinus, Bero, Ragvald ja Catillus. Veikeitä nimiä. Ensimmäinen luterilainen piispa oli Mikael Agricola (1554-57) ja ensimmäinen arkkipiispa Jacob Tengström (1817-32). Tengström toimi myös piispana (1803-17) ennen kuin hänelle annettiin korkeampi kruunu.
Tämän vuoden vaalissa meillä on viisi ehdokasta. Aakkosjärjestyksessä: Auvinen Ville, Inkinen Heli, Kantola Ilkka, Luoma Tapio ja Vikström Björn. Vaalinumerojärjestyksessä: 2 BV, 3 IK, 4 TL, 5 HI, 6 VA. Seuraavaksi käsittelen näitä ehdokkaita omalla tavallani. Niin kuin minä heidät tunnen ja tiedän, kokemukseni perustella. Ajattelen heitä kollegoina, ihmisinä, pastoreina, ilman muita titteleitä. Lopuksi ilmoitan kuka tullaan valitsemaan arkkipiispaksi.
Björn Vikström: Muistaakseni olen tavannut hänet kerran ohimennen, joten se siitä. Lukemani perusteella hän on humaani myötäeläjä. PRO/Geenit, isä Suomen tähän asti paras ap John, CON/suomenruotsalaisuus.
Ilkka Kantola: Tunnen parhaiten ja hänestä minulle on muodostunut varsin loistavan johtajan kuva asiantuntevana ajattelijana ja toiminnan miehenä. PRO/Turust, tuntee piispuuden entuudestaan ja kansanedustajan tehtävät, CON/gallupien heikko menestys.
Tapio Luoma: Tavannut muutaman kerran ja minulle jäi epäluotettava käsitys. Sanoo toista ja puhuu toista. PRO/Toimii piispana tällä hetkellä, CON/Käsittelyssä hänen alaisensa seksuaalinen häirintäkeissi, jossa Luoman sanotaan toimineen välinpitömöttömästi uhria kohtaan.
Heli Inkinen: En muista koskaan tavanneeni, mutta jotkut luotettevat läheiseni kehuvat kovasti Inkisen tapaa toimia alaisten ja kollegojen parissa. PRO/ Opiskellut ja työskennellyt pappina Turus, nainen, CON/ Nainen.
Ville Auvinen: Saattaa olla, että olen tavannut edellisessä elämässäni ennen vuotta 1997, mutta hänestä ei ole mielikuvaa. PRO/Turust, ajaa tinkimättömästi Jumalan asiaa, konservatiivi, CON/Naispappeuden vastustaja, konservatiivi.
Arkkipiispavaalin ensimmäinen kierros käydään 8.2. Jos yksikään ehdokas ei saa yli puolta annetuista äänistä, käydään toinen kierros 1.3. Itse vaalisysteemi on käsittämättömän krumelungi. Äänioikeutettuja on 1525, joista 603 ovat pappeja ja 603 maallikkoja (ei kirkon työntekijöitä). Näillä 1206 valitulla on kuitenkin vain 1/3 äänivalta eli lopullisesti heidän antamansa äänimäärä on 402. Ne oikeat The Chosen Onet ovat kirkolliskokouksen, hiippakuntavaltuustojen, tuomiokapitulien ja kirkkohallituksen jäsenet, joilla kullakin on 1 ääni. He siis painoarvollaan ratkaisevat kenestä tulee uusi arkkipiispa. Heitä on 320. Yhteisäänimäärä on siis 722. Jakauma äänioikeutetuista on noin 60% Turku, 40% muu Suomi. Turku siis käytännössä valitsee piispan. Capiche!
Sitten siihen lupaamaani lopputulokseen speguloinnin kera...
Auvinen, Inkinen ja Kantola tulevat saamaan Turusta paljon ääniä. Auvinen ja Luoma saavat erityisesti konservatiivien ääniä. Inkinen saa paljon naisten ääniä. Vikström saa suomenruotsalaisten äänet. Inkinen, Kantola ja Vikström saavat liberaalien äänet. Luoma ja Vikström saavat ainakin yhden piispan äänen. Kaikki saavat sekalaisia ääniä...
Koska kukaan ei saa yli puolta annetuista äänistä, tulee toinen kierros, johon menevät Turun äänillä Inkinen ja Kantola. Silloin on ihan sama kumpi valitaan, sillä se on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon voitto ja lupaus tulevaisuudesta. Arkkipiispa ei muuten ole muiden piispojen esimies, vaan hän on 'Primus inter pares', ensimmäinen vertaistensa joukossa, mitä se nyt sitten tarkoittaakin???
Rakas Jumala, tapahtukoon Sinun tahtosi.