Meillä on Jeesus Kristus. Meillä on hyvä sanoma. Se on lähimmäisenrakkaus, toisista välittäminen, kasteopetus, pelastussanoma. Me oikeasti kirkossa haluamme, uskomme, että kaikki ihmiset pelastuisivat kasteen ja uskon kautta. Miten me tässä kertomisessa onnistumme?
Kyse on siis uskosta. Tiedon me kristityt olemme oppineet Raamatusta. Me uskomme, että Jeesus on Jumalan poika, jota..."Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän" (Johanneksen evankeliumi 3:16).
Me olemme kadottaneet tämän oleellisen. Me olemme käpertyneet itseemme ja uskomme vain itseemme. Meille on tärkeää vain ja ainoastaan uskoa siihen mitä teemme, eikä sitä mihin meidät on opetettu, kasvatettu ja opiskeltu. Oma uramme on se juttu, jota kohti menemme. Me riitelemme niin monista asioista: Naispappeus, samaa sukupuolta olevien vihkiminen, piispojen vaalit, virkanimitykset, työnkuvat, pakolaiset, eriarvoisuus, kirkkoherrat, palkkaus...you name it!
Mekö olemme yhteisö, jonka pitäisi välittää ja rakastaa lähimmäistä. Katsokaamme peiliin ja todetkaamme, että olemme epäonnistuneet. Moni asia on hyvin, mutta kokonaisuus ratkaisee. Riitelemme ja upottaudumme poteroihimme. Siellä on turvallista, mutta mikään ei muutu. Nyt haloo KIRKOLLISKOKOUS, KIRKKOHALLITUS, PIISPAT, KIRKKOHERRAT, SEURAKUNNAT, TYÖNTEKIJÄT, IHMISET. HALOO!!! Me emme ole kuitenkaan menettäneet kaikkea. Meillä on vielå mahdollisuus. Mennään oikeasti siihen suuntaan, johon meidän pitäisi mennä - kohti Kristusta. Eli lopetetaan pompöösimainen keekoilu ja keskitytään oleelliseen, toistemme palvelemiseen. Amen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti