Mä olen leffafriikki. Mielelläni katson leffat teatterissa. Viime vuonna tuli skidien kaa katottua 42 rainaa. Iltaisin katson mielelläni telsustakin kuten eilen. Sieltä tuli ennen näkemättömäni 'The Railway Man'. Nimi ei todellakaan kerro kaikkea. Kiinostuin leffasta kahdesta syystä. Ensinnäkin kaikki Japaniin liittyvät jutut kiinnostaa. Olen japanifriikki. Toiseksi näyttelijäkaarti tuntui varsin kiinnostavalta: Nicole Kidman, Colin Firth, Stellan Skarsgård. Muuta leffasta en juuri tiennytkään. Katsoessani hämmästyin miten syvälle mun ihon alle se pääsi...
Leffa perustuu tositapahtumiin ja kertoo Toisen maailmansodan aikana brittivankien kohtalosta japanilaisten käsissä Singaporessa ja Burmassa keskittyen lähinnä yhteen sotilaaseen. Häntä kidutetaan julmasti, mutta jää henkiin. Sodan jälkeen hän ei pysty elämään normaalia elämää, vaan kauhukokemukset nousevat esiin yhä uudelleen ja uudelleen, hereillä ja unissa. Hänellä on ihana parisuhde, mutta rankat kokemukset tuovat ongelmia siihenkin. Lopulta usean kymmenen vuoden jälkeen hän saa tietää, että yksi hänen japanilaisista kiduttajistaan on elossa ja hän lähtee etsimään miestä kostaakseen kaiken kokemansa vääryyden tarkoituksen tappaa hänet. Päähenkilöllä on puukko mukana, jolla tappo suoritetaan. Viha on noussut kuitenkin niin suureåksi, että ensin japanilaista pitää kiduttaa kunnolla ja sitten vasta tappaa. Tai niin on tarkoitus. En spoilaa leffaa enempää...
Elokuvan keskeisiksi teemoiksi nousevat kosto, oikeudenmukaisuus, anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen. Elokuvassa ei valehdella, elokuvassa puhutaan totta, niin hyvässä kuin pahassakin. Kosto tuntuu oikeutetulta, kun kokemukset ovat näinkin julmia, mutta toisen tappaminen rauhan aikana on se kysymys. Mitä kostolla voi saavuttaa? Helpottaako se oloa, kun saa kostettua?
Anteeksiantamista olisi hyvä edeltää anteeksipyyntö, jotta jatkaminen olisi edes mahdollista. Jos aitoa anteeksipyyntöä ei kuulu, on kuitenkin parempi antaa anteeksi väärintekijälle, koska muutoin se katkeroittaa mielen ja tuottaa vaan enemmän ongelmia. Helppoa se ei ole, mutta se kannattaa. Anteeksiantaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että väärinteko unohdetaan. Jatkossa prosessia voi kuitenkin viedä eteenpäin, kohti oikeutta ja totuutta, keveämmällä mielellä, objektiivisemmin.
Väärintekijän olisi ensin annettava itselleen anteeksi ja katua tekoa. Ymmärtää, että "minä olen tehnyt väärin". Sitten on pyydettävä anteeksi häneltä/heiltä, joita kohtaan on tehnyt väärin. Anteeksipyynnön ja katumisen on oltava aitoa ja anteeksiantavan on koettava se sisimmissään, että anteeksipyytäjä on tosissaan. Anteeksipyytäminen voi olla nopeaa, jos tekijä aidosti ja oikeasti huomaa virheensä, mutta anteeksiantamiselle on annettava aikaa. Se riippuu teon määrästä, laadusta ja empatiakyvystä.
Loppujen lopuksi kyse on meistä ihmisistä. Kaikki on mahdollista, kun olemme elossa. Kuoleman jälkeen kaikki on niin paljon vaikeampaa. Kun itsekkyys, viha, kostohimo väistyvät ja tilalle tulee aito keskustelu, oikeudenmukaisuus, ymmärtäminen sekä rakkaus elämään, voimme kohdata mitä vaan. Voimme sopia asioita, voimme jatkaa elämäämme, ilman katkeruutta, ilman vihaa. Jos julma kiduttaja tajuaa mitä on aikoinaan tehnyt, katuu aidosti tekoaan ja kidutettu pystyy hyväksymään sen, niin miksi emme me, joiden ongelmat ovat huomattavasti pienemmät. Siihen tarvitaan vain kaksi eri sanaa "anteeksi" ja "saat anteeksi".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti