Helsingin hiippakunnassa on menossa piispanvaali. Seitsemän vuotta tuomiokapitulista käsin hiippakuntaa hallinnut Irja Askola jää eläkkeelle tämän vuoden lokakuussa. Ilmoitus aikanaan oli yllättävä, koska oletettiin hänen jatkavan ehkä vielä noin suurinpiirtein pauttia rallaa viisi vuotta. Tieto eläkkeellejäämisestä laittoi varmasti monen papin aamukahvin väärän kurkkuun: "Ei minun vielä pitänyt piispaksi päästä."
Lopulta kuoriutui kolme eri tilanteissa kovaksi keitettyä piispakandidaattia ja siinä alkoi miettiminen kaikille noin 1800 äänestysoikeutetuille: "Kuka noista olisi paras ja miksi?" Tosin ennen virallista aikarajan umpeutumista olivat tiedossa nämä kolme, mutta vielä odotettiin ns. konservatiivien Mustaa hevosta tai Isoa pahaa sutta, koska kaikki kolme tuntuivat niin samasta liberapuusta veistetyiltä. Ei, tullut, ei, ja niin jäi perinteisen teologian kannattajille luu käteen. Tämä tarkoitti erityisesti heitä, jotka eivät katso suopeasti naispappeuden suuntaan (heitä on vielä uskokaa) ja heitä, joille uusi se laki, mitä ei saa ääneen sanoa, on musta vaate tai paremmin sanottuna ehdoton EI!
Ennen kuin kerron miten ja miksi valitsin oman ehdokkaani on todettava, että kaikki nämä kolme täyttävät hyvin piispakriteerit. Sitähän emme tiedä miten kukin heistä toimii ja käyttäytyy piispana ollessaan, mutta etukäteen ajateltuna ovat ihan hyviä tyyppejä. Tilanne on siis hyvä, koska huonoa ehdokasta ei ole, Thank God!
Teemu Laajasalo olisi ollut minulle luontevin valinta, koska olen hänen kanssaan ollut tekemisissä eniten eikä minulla ole henkilökohtaisesti hänestä mitään negatiivista sanottavaa. Teemu osaa esiintyä, puhua ja olla vakuuttava. Jaana Hallamaan olin kohdannut muutaman kerran opiskellessani Helsingin Yliopistossa. Asiallinen, osaava ja sydäntietävä ihminen, jota arvostan. Vaalipaneeleissa hän on osoittanut todelliset kykynsä toimia missä tahansa toimessa tai virassa. Kaisamari Hintikkaa en tuntenut lainkaan. En tietääkseni ollut häntä koskaan tavannutkaan. Pikainen vilkaisu pappismatrikkeliin, joka kertoo Suomen papistosta kaiken, ei tehnyt hullua hurskaammaksi. Valinta jäisi siis Teemu tai Jaana.
Reiluuden nimessä ajattelin, että täytyy se Kaisamari Hintikka kuitenkin tavata edes kerran, niin voin ainakin perustella miksi en häntä ainakaan äänestä. Kuluvan vuoden kevällä menin yhteen kannatustilaisuuteen ajatuksella "saa siellä ainakin kaffet", mutta siinä kävikin niin, että sille tielle jäin. Kohdatessani Kaisamarin hän katsoi silmiin ja vastasi kysymykseeni, joka kieltämättä oli hiukan provosoiva, suoraan, kiertelemättä lähtöruudun kautta. Muutenkin hänen koko olemuksensa ja tapansa puhua teki minuun vaikutuksen. Tilaisuuden jälkeen olin satavarma, että hän on minun ehdokkaani ja tulen äänestämään Kaisamaria piispaksi Helsingin hiippakunnan vaaleissa Anno Domini 2017.
Kaikki tapaamiset ja vaalipaneelit ovat vahvistaneet käsitystäni, että Kaisamarista tulisi meille erinomainen piispa Helsingin hiippakuntaan. Pääkriteerini ovat aitous, helpostikohdattavuus, taito kuunnella ja puhua sekä se, että Suomessa vuonna 2017 piispoina on oltava molempia sukupuolia. All-men-paneelien aika on jo ohi. Tapahtukoon sinun tahtosi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti