Olen ollut yksinhuoltajana jo 10 vuotta. Vaimoni kuoltua jäi minun perheeseeni yksi juuri 18 vuotta täyttänyt nuori neitokainen ja kolme alaikäistä lasta. Pikkuhiljaa elämä lähti rullaamaan eteenpäin ja arki löysi itsensä perheessämme. Sittemmin perhetilanne on muuttunut melko radikaalisti. Kaksi vanhinta lasta ovat muuttaneet jo omilleen ja ”tilalle” ovat tulleet mun omat vanhemmat ja kaksi koiraa, Páco ja Tòve.
Mulla on ollut jo pitkään sellainen ajatus, että haluan huolehtia omista vanhemmistani, kun heidän mittariin tulee tarpeeksi ikää tai sitten heidän terveytensä heikkenee. Tämän ole heille velkaa, koska he ovat minusta huolehtineet ja auttaneet aikoinaan. nyt on siis minun vuoroni. Kun minulla on pappina ajaton työaika, kaikenlainen auttaminen pikku asioissa onnistuu varsin helposti kuten esimerkiksi sairaalakäynnit tai vaikkapa kyläreissut. Isälläni (83v) on vielä ajokortti, mutta hän ei kovin mielellään enää aja varsinkaan pimeällä.
Vuonna 2011 ostin niin ison omakotitalon, että siihen mahtuisivat kaikki ja vähän enemmänkin. Ensin tuli Pacó 2012, sitten samana vuonna mun vanhemmat ja seuraavana Tòve 2015. Eli meitä on nyt sitten ollut jo kolme vuotta 5 ihmistä ja kaksi koiraa. Kaksi nuorintakin ovat jo täysikäisiä.
Kun vanhempani muuttivat kotiimme, niin ajattelin heidän ikänsä perusteella kohta tarvitsevan enemmänkin mun apua. Kissan viikset! Tuntuu, et he voivat jopa paremmin nyt kuin kuusi vuotta sitten. Se on tietysti hyvä asia, että pystyvät hoitamaan omat asiat ja vähän muutakin. Luulen yhdeksi tärkeimmistä syistä olevan juuri koirat, joista vanhempani tuntuvat kovasti tykkäävän. Tietysti myös se, et heidän ei tarvitse huolehtia esimerkiksi ruuanlaitosta (tai siis mutsin, koska faija on vanhan liiton miehiä) ja kodin muista askareista enää niin paljon kuin ennen, auttaa heitä jaksamaan enemmän.
Eniten ihmettelen mun kahta mukeloa. he olivat 12- ja 14-vuotiaita, kun vanhempani muuttivat meille. Nuoreni tulevat toimeen hyvin heidän kanssaan, vaikka paljon yhteisiä juttuja ei olekaan. Mä en ois ikinä voinu kuvitella asuvani omien isovanhempieni kanssa. No way, ei ikinä! Heidän välillään ei mitään suurempia konflikteja ole tullut. Jotenkin pienet mussukkani kunnioittavat mummia ja ukkia niin paljon, että pitävät mölyt mahassaan. Samaa ei voi sanoa mun suhteesta mutsin ja faijaan. Vaikka kuinka he ovat mulle rakkaita ja illalla ajattelen, et huomenna olet kärsivällisempi, rauhallisempi ja ystävällisempi, niin se ei vaan onnistu niin hyvin kuin haluaisin.
Normipäivä alkaa mulla koirien ulkoiluttamisella, telkkarilla ja sähköpostien sekä somen merkeissä, Seuraavaksi laitan aamupalan lapsille, jos heräävät rientoihinsa. Faija tulee jossain vaiheessa keittämään kahvia ja puuroa. Sitten herää mutsi, jolle faija on laittanut kaiken valmiiksi. Itse syön kuha tekee mieli. Siinä aamutelkkaria katsellessa lähes joka aamu mutsi alkaa kritisoida jotakuta poliitikkoa, julkkista tai ihanketävaan. Mutsi on vieläkin 85-vuotiaana todella skarppi ja usein kritiikissä on ihan järkeäkin, mutta jostain syystä mä en osaa pitää suutani kiinni vaikka pitäisi. varsinkin kun mutsin kritiikistä kumpuaa jonkinlainen rasismi tai epäoikeudenmukaisuus, niin karvani nousevat pystyyn.
Taannoin keskustelimme aluksi rauhallisesti aktiivimallista, kunnes mielipiteemme erosivat toisistamme ääripäihin. Seurauksen oli jonkinlainen riita, paha mieli ja faijan päänpyöritys. Faija ei juurikaan osallistu ”keskusteluumme”, mikä lienee loppujen lopuksi hyvä juttu, vaikka mutsia se häiritsee ”sano sinä nyt jotakin, äläkä ole hiljaa koko ajan”-tyyliin. Useimmiten kuitenkin sovimme kiistamme viimeistään seuraavana päivänä. Mä oon sanonu mutsille, et kiistamme pitää dementian loitolla.
Loppujen lopuksi arki sujuu ihan OK. Jokainen tekee omia juttujaan ja jonkin verran yhteisiäkin. Maassa on rauha ja kaikilla hyvä tahto. Olen onnellinen saadessani elää tällaisen perheen kanssa kaikkine iloineen ja suruineen. Kuka tulee tai lähtee seuraavana jää nähtäväksi.
Julkaistu Akiliittojen ammattilehdessä 31.5.2018 (Crux 2/2018)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti