Fanitus

Eiköhän me kaikki oomme fanittanut jotakin kohdetta. On se sitten henkilö, joukkue, laji, tapahtuma tai oikeastaan ihan mikä vaan. Jostakin sitä vaan alkaa tykkäämään fanitusmielessä. Joskus se voi ampua yli, mutta useimmiten se pysyy terveellä pohjalla ja antaa voimaa elämään.
Mä olen tavannu faneja, jotka esim. käyvät joka pelissä, jopa vierasmatseissa. Faneja, jotka kiertävät bändin jokaisella keikalla, jopa ulkomailla. Faneja, jotka vuodesta toiseen tulevat tapahtumaan säästä riippumatta. Faneja, jotka ovat keränneet idolistaan materiaalia pilvin pimein. Faneja, jotka haluavat pukeutua kuten idolinsa.
Mikä sitten on sairasta fanitusta? En tiedä. Ehkäpä sellainen mikä ottaa enemmän kuin antaa, kun siihen väsyy, eikä osaa lopettaa tai pitää ottaa koko ajan lainaa pystyäkseen fanittamaan. Kuitenkin varsinkin nuorena olisi hyvä olla idoleita, terveitä sellaisia, jotka antavat turvallisia arvoja nuoren elämään. Vanhemmista ei valitettavasti ole idoleiksi, vaikka kuinka upeita tyyppejä olisimmekin. Terve nuori tietää, että idoli on tavoittanaton, mutta mielessä ja sydämessä. Tunne ja järki toimii silloin parhaiten.
Itselläni kohteet ovat olleet lähinnä joitakin ryhmiä. Tottakai oon digannu yksilöitä kuten Winston Churchill, Victoria Principal, Hannu Kapanen, Atik Ismail, Ritchie Blackmore, Zlatan Ibrahimovic...mutta se ei ole mennyt todellisen fanituksen tasolle. Tai ehkäpä Hannu Kapanen oli sellainen, koska tein niin monta leikekirjaa hänestä ja seurasin monta vuotta hänen tekemisiään.
Bay City Rollers oli mun oikea fanituksen kohde parisen vuotta 70-luvulla. Mikään HC en ollu, mutta Suomen keikat tuli koettua, ostin kaikki levyt, tilasin matskua Skotlannista, pukeuduin skottiruutuihin ja vuorasin huoneeni bändin kuvilla. Sittemmin vastaavaa ei ole ollut. Lähemmäksi on päässyt Jokerit, jota olenkin fanittanut sen perustamisesta lähtien vuodesta 1967.
Tänään koen erittäin todennäköisesti erään aikakauden lopun. Musta tuli hevari jo pikkupoikana. Kuulin isojen poikien soittavan jotain eriskummallista musiikkia, joka teki muhun lähtemättömän vaikutuksen. Sittemmin luokkakaverini soitti hienolla levysoittimella samaista bändiä ja olin fani ikuisesti.
Kyseinen bändi perustettiin tasan 50 vuotta sitten. Kun olin 14-vuotias bändi laittoi pillit pussiin ja olin todella lohduton. Onneksi fanitukseni oli terveellä pohjalla, koska tuollainen voi traumatisoida nuoren. Kahdeksan vuotta myöhemin bändi teki comebackin, joka on kestänyt näihin päiviin asti. Nyt bändi on sanojensa mukaan viimeisellä kiertueella - surullista, mutta totta!
Kun tänään koen, näen ja kuulen Deep Purplen soundin Tammisaaressa, on oloni varmasti haikea, mutta myös kiitollinen. Erittäin todennäköisesti tää on vika keikka Suomessa. Onko se mun viimeinen DP-keikka jää nähtäväksi. Tänään fanitetaan, tänään nautitaan, tänään eletään...