Syntymä - elämä - kuolema. Nämä kolme ovat totta meille eläville ja kaikille kuolleille. Ensimmäiseen emme voi itse vaikuttaa, toinen on paljolti meidän omissa valinnoissa, kolmas...se on väistämätön ennemmin tai myöhemmin.
Pari päivää sitten kuoli eräs ihminen, jonka olen tuntenut himpun vajaa kaksikymmentä vuotta. Opiskellessani yliopistolla tämä ihminen opetti joitakin kursseja ja jäi mieleen rentona tyyppinä, joka ei pätenyt vaan halusi opiskelijan parasta. Myöhemmin törmäsin häneen pappishommissa. Hän oli siirtynyt yliopistosta kirkon töihin. Näissä hommissa hän oli samanoloinen, aito ihminen siis.
Saadessani tiedon hänen kuolemasta ihmettelin reaktiotani. Olin nimittäin todella mietteissäni, häntä ajatellen, kahvikupin äärellä, useamman tunnin. En edes tuntenut häntä kovin hyvin. Hän oli niin sanottu hyvän päivän tuttu, kollega.
Uskon reaktiooni olevan ainakin kolme syytä. Ensinnäkin se somevyöry omallaan, vaimonsa ja pastoreiden sivuilla oli käsittämätön. Satoja yhteydenottoja niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Tämä ihminen siis oli koskettanut elämänsä aikana monia.
Toinen liittyy häneen itseensä. Koskaan en kuullut hänen kouhkaavan mitään, vaikka käsittelikin vaikeita asioita. Kun tunteet kuumenivat joillakin somesivuilla, hän ei hyökännyt, mutta piti pintansa ja oman mielipiteensä.
Kolmas on hyvin henkilökohtainen. Kysyin itseltäni: miksi hän? Miksi ihminen, joka on tuollainen, aito ihminen, hyvä tyyppi, joutuu jättämään tämän maailman. Jos tämä koskettaa näin syvästi minua, joka en tuntenut häntä kovin hyvin, niin miten se koskettaakaan hänen oikeita ystäviään puhumattakaan rakkaista läheisistä, perheestä.
"Life's a bitch then you die", sanotaan. Tämä ihminen ei uskonut siihen. Uskon hänen eläneen täysillä tehden niitä asioita mitä hän halusi, niiden joiden kanssa hän halusi. Hän tiesi, että häntä rakastettiin, rakastetaan ja tullaan rakastamaan. Siinä on tavoitetta meille kaikille eläville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti