"Juha Mieto johtaa, mutta takaa tulevat Magnuson, Formo ja Vedenin...viestikulta on näiden miesten harteilla...pystyykö Mieto pitämään johdon...matkaa on enää vajaa kilometri maaliin...muut kiristävät tahtia...miten käy meidän Juhan ja Suomen...maali häämöttää...kaikki maat ovat rinta tinnan...mutta Suomi ja Juha Mieto voittaa...Suomeen olympiakulta/maailmanmestaruus."
Jotenkin näin selostin itselleni yksin hiihtäessäni Ilolan kallioilla Vantaalla 70-luvun alussa. Hiihto oli lätkän ohella suuri suosikkini niin harrastamisessa kuin myös penkkiurheilijana. Fanitin Juha Mietoa, Helena Takaloa kuin myös Timo Sutista ja Jorma Valtosta.
Muistan kun olin Helsingin yliopistolla 28.2.2001 ja sain tiedon radiosta dopingista kiinnijääneistä. Aikaisemmin kärähtäneet Jari Isometsä ja Janne Immonen eivät mun hiihtosydäntä murtaneet, mutta kun Mika Mylllylä ja erityisesti Harri Kirvesniemi jäivät kiinni dopingista - oli maailmani hetkeksi sekaisin. Lähdin kotiin saman tein ja itkin. Itkin kotona vaimoni kuunnellessa kärsivällisenä. Hiihto jäi lopullisesti.
Pystyin vasta viime vuonna, 15 vuotta tapahtumien jälkeen keskustelemaan Lahden tapahtumista asiallisesti. Nyt oli aika tullut myös katsoa rauhallisesti, ilman suuria tunteenpurskeita, Arto Halosen loistavasti tehty dokumentti 'Sinivalkoinen valhe'. Mulle tuli siitä todella surullinen olo urheilijoiden puolesta. Vaikka heillä on viimeinen vastuu dopingin käytöstä, niin mikä on valmentajien ja erityisesti johtoportaan vastuu. Suurin osa johtajista luikkii varjoissa ja he pääsevät pälkähästä. Mutta kuten he, jotka halusivat vapautua taakasta totesivat "parempi puhua totta ja kertoa kaikki, niin ei paina askel joka kerta miettiessä milloin, missä ja mitä on sanonut". Suomen hiihto R.I.P.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti