Moni varmaan muistaa lastenlaulun:
Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.
Maito tuore lämpöinen hyväks olla voisi. Vehnäkorppu valkoinen ehkä avun toisi.
Patjaksensa parahin matto levitellään, Peitteheksi toinenkin kääritähän hellään.
Laulu kaunis lauletaan univirreksensä, Itse käymme uinumaan hänen vierellensä.
Vahtikoira vartio uskollisna meitä, Kunnes koittaa aamunkoi, hän ei meitä heitä.
Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme. Nalle-raukan kuntohon aamuksi jo saamme.
Jotenkin tämä tuli mieleen just eilen kun sairastuin johonkin lenssunomaiseen. Ei tämä vakavaa ole, koska kävin lekurissa ja näytteetkin annoin, jotka olivat kovin puhtoiset. Silti fyysinen sairastaminen ei ole mukavaa, vaikka kyse ei siis ole flunssaa kummemmasta. Toisin on heillä, jotka sairastavat jotain pysyvää, vakavampaa, jopa kuolemantautia. Joillakin on kipuja joka paivä, joka hetki, joten täytyy aina suhteuttaa valittamisen määrä. Toisin on myös heillä, jotka sairastavat jotain henkistä sairautta esim. masennusta.
Masennus sanana on outo, sillä se voi olla kuolemanvakavaa tai sitten...mua masentaa-tauti kuten mulla nyt. Lenssun lisäksi mua masentaa. Mua masentaa kaikkein eniten ympäröivät puitteet. Toisaalta ei pitäis valittaa ku sisin on kunnossa. Mulla on aivan käsittämättömän ihana ydinklaani, johon kuuluvat neljän skidini lisäksi, kaksi poikaystävää (kahden tyttäreni), kaksi koiraani ja omat vanhempani. Sisimmän reunalta löytyvät veli, hänen vaimonsa, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa. Mulla on myös mahtava suku vanhempien molemmilta puolilta. Lisäksi mulla on myös toinen mahtava klaani, joka on mun kumppanin ympärillä. Ei pitäis jätkän siis valittaa mistään...
Jotenkin puskee päälle tää maailmantuska, kun näen ympärilläni kaikenlaista negatiivisuutta. Omassa työssäni kohtaan ihmisiä, joilla ei mene hyvin. On monenlaista sairautta, köyhyyttä, väkivaltaa, epärehellisyyttä, kaksinaamaisuutta, seksuaalista häirintää, syrjintää, välinpitämättömyyttä. Muhun ei juurikaan enää tee vaikutusta hyvät teot, vaikka niitä toki tarvitaan. Olen nähnyt niin läheltä oman edun törkeää tavoittelua, että toivo ihmisyyteen alkaa olla meikäläisellä hakusessa. Samoin yhteisölisyys ja toisista välittäminen on häviävä piirre meissä ihmisissä.
Teen kaikesta huolimatta kaiken täysillä niin pitkään ku jaksan. Mistä sen tietää miiloin ei jaksa enää? Mistä sen tietää kuinka paljon voimavaroja on jäljellä? Korostan viel, et kukaan ei oo mua kohtaan ollu henk'koht' törkeä tai mitenkään hirveen negatiivinen, mitä nyt vähä ilikiä somessa, mut hyvin vähän. Mähän oon monesti turhankin herkkä. Kyse on siis enemmänkin henkilökohtaisesta ongelmasta, joka ei parene kuin kahdella tavalla. Joka maailma muuttuu huomattavasti paremmaksi tai muutan radikaalisti jotain elämästäni parempaan suuntaan. Ainut vaan, että mitä, miten ja mihin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti